maanantai 7. helmikuuta 2011

Koti-ikävääkö vain?

Oon nyt muutaman päivän ihan tosissaan miettinyt Imatralle muuttoa, eli siis paluuta.
Toki, mie puhuin puolvuotta sitten ihan hirveästi siitä, että haluan vaan pois sieltä,
toisaalta nyt sit taas en haluisi missään muualla ollakkaan. Jotenkin oon ajautunut koulun kanssa samaan, kuin sillon lukion kanssa aikanaan, opinnot junnaa paikallaan. En saa tehtäviä tehdyksi, enkä jaksa paneutua mihinkään, jotenkin valmistuminen näyttää
päivä toisensa jälkeen kaukaisemmalta. Jotenkin ei edes huvittais olla koko koulussa, ei vaan ole energiaa, taaskaan. Se on kyllä nähty, mitä siitä tulee, kun yrittää väkisin paahtaa koulun läpi, lukiohan jäi mukavasti viimosena vuonna kesken, koska miulla ei voimavarat enää riittäny siihen, ei yksinkertaisesti psyyke enää kestänyt sitä paikkaa.

Tää kaupunkikaan ei viehätä enää, jotenkin tää vaan työntää pois kokoajan. En tiedä mistä se johtuu, miun pään sisällähän se ongelma tietty on, mut toisaalta se on nää ihmisetkin vähän. Vaikka miun ympärillä on enemmän ihmisiä, ko ikinä ni silti miulla on hirmu yksinäinen olo. Pahiten se iskee jostain syystä sunnuntaina, en tiiä mikä siinä päivässä, mut sillon on niin orpo olo, ettei voi ku itkeä koko päivän. Tai karata todellista maailmaa kirjoihin ja elokuviin, mikä ei sekään ole terveellistä.

En mie lähe ketään syyttämään, vikaa on miussakin ja miun omissa asenteissa kaikkia ja kaikkea kohtaan. Tai oikeastaan, ku miusta tuntuu, etten oo vieläkään löytäny yhtään ihmistä joka ymmärtäis minuu täysin, oonko mie niin erikoislaatuinen ihminen, ettei toista ole? Vai onko se sit niin paljon miusta itestäni kiinni, että pitäis vaan avata tämä sanainen arkku ja kokeilla tikulla jäätä? Onko se edes kenenkään vika, että mie oon joskus vaan pohjattoman surullinen, ilman että itsekään tiedän syytä.

Mie oon puhunu liikaa miun menneisyydestä täällä asuessani, varmaan sen takia etten ymmärrä itteeni, enkä niitä juttuja joita joskus tein. Mennyt elämä on kuitenkin taakse jäänyttä aikaa, jota ei pitäis muistella ja jota ei sais kaipailla liikaa. Pitää siirtyä nykyiseen, keskittyä tähän hetkeen tässä nyt, eikä johonkin vuoteen 2006. Muistoissa eläminen ei vie mihinkään ja tekee miun mielestä vaan hallaa ihmiselle. Mie nyt tässä sanon, että minnuu saa lyödä jos puhun taas joskus vanhoista asioista ( jotenkin miun menneisyys pulpahtaa pintaan, ku oon humalassa ), koska sinne mahtuu niin paljon raskaita ja vaikeita asioita, ettei se ole kenellekään hyödyksi, että mie niistä jauhan. Mie oon niistäkin asioista yli päässyt, ainakin jollain tasolla.. Nyt ne pitäis vaan käsitellä ja unohtaa, että niin on ikinä edes käynytkään.

Eli keskitytään tähän päivään, tähän hetkeen, juodaan kuppi teetä ja poltetaan tupakka + hyvä musiikki ja annetaan elämän vaan viedä. Mie oon ajatellu, että elämä on vähän niinku äitee. Välillä se pitää hellästi sylissä ja välillä tulee vähän selkäsaunaa, mut miun parastain se aattelee ja tekkee kaiken miun hyväks. Elämä on nyt tosissaan potkinu minuu päähän viimoset 4 vuotta ja vieläkin se sitä tekee, mie ihmettelen nyt tietenkin, että mie teen väärin. Ei elämä minuu näin muuten kohtelis, jos ei miulla olis joku tärkeä asia oppimati tässä. Tai tiiä häntä, jos vaikka pitäis vaan haistattaa paska kaikelle ja nauttia elämästä. Muuttaa sinne, missä on koti (Imatra) ja mennä vaikka siivoamaan toisten nurkkia, että sais rahaa. Jos se tarkottais että miusta tulis tosi onnellinen, niin lähtisin samantein, mitään miettimättä.

Kyl mie viel yritän opiskella tuol, kattoo tän vuoden lopus mikä on fiilis, koska se ehtii vielä vaihtua moneen otteeseen tässä matkan varrella. Varsinaiseen valmistumiseenkin on vielä kaks ja puol vuotta, siihen aikaan mahtuu tosi paljon kaikkea, tiiä vaikka se koti siirtyis jossain vaiheessa Lahteen. Miks sitä pitää olla niin tunneihminen? Ku jos ajattelis järjellä tään kaiken, niin olis niin paljon helpompaa, eläis elämänsä kylmän analyyttisesti että. Mutta, pitää olla tyhymä ja tehdä niinkus sydän käskee ja se on luja ääni, kun se tuolta rinnasta karjasee.

Sitäkään mie en ymmärrä miten ihmiset pitää minuu niin vahvana persoonana. Onko se sitten sitä, että uskaltaa näyttää tunteensa täydessä mitassaan? Miun kohalla se vois ainaki olla noin, ku vituttaa jokin niin se ei jää kellekään epäselväks, itken ku itkettää ja nauran niin mahottomasti, jos sattuu naurattamaan. Olkoonkin, ettei hetki sovi silloin, mutta ei se minuu estä. Toisaalta se tekee miusta älyttömän haavoittuvaisen, koska miulla ns. sydän avoinna kokoajan, annan hirveesti ulospäin itestäni, mutta myös otan muilta. Sitä voisi miettiä, että missä menee raja siinä, että kuinka paljon mie jaksan itseasiassa kantaa hartioillani muiden murheita, kun omatkin painaa. Mut mie oon tämmönen, jos ei kukaan muu niin mie uhraudun ja annan kaiken itestäni, ihan vaan, että joku saa siitä hyvän mielen.

Miulla on ollut kohta kaks viikkoa niin outo olo, etten tiiä mitä tää on. Mie oon jotenkin muuttumassa, mutten tiiä miksi. Tiiä vaikka heräisin hirvenä joku kaunis aamu.. No ei, mut ihmisena oon muuttumassa, miun persoona on jatkuvassa kehityksessä ja tää tunne vastaa kutakuinnin sitä pahoinvointia, ennen ku oksentaa. Painaa rintaa, ihan kuin joku istuis siinä päällä, enkä osaa suhtautuu muihin ihmisiin niinkuin ennen, mitä tää on? Oonks mie muuttumassa jokskii muuks, vai oonks mie vaa sekoamassa?

Mitä tämä kaikkia edes on, voi et ku mie joskus pääsisin itestäni jyvälle.. Ehkä joku muukin pääsis siin vaihees, ehkä kenties,joku kaunis päivä.

Kuka tietää?