Entäs nyt?

Niin, entäs nyt? ... Olen asunut kaksi vuotta ja kaksi kuukautta Lahdessa ja kaupunki on antanut minulle kodin, vaikka olenkin ollut vastahakoinen. Jollain kieroutuneella, melkein perverssillä tavalla, olen kiintynyt Lahteen ja sen ihmisiin... Jokin tässä paikassa kiehtoo ja huomaamattani olen vajonnut sen lämpimään syliin ja voin sanoa meneväni kotiin. Nyt kuitenkin olen pikkuhiljaa tajunnut, että pian valmistun koulustani ja elämä on kovasti viemässä minua muuanne. Voisin sanoa, että olen hämmentynyt. En oikein tiedä yhtään miten minun pitäisi tähän suhtautua. Olenko valmis jättämään taas kerran kaiken taakse? Lähtemään pois ja aloittamaan alusta? Pelkä ajatus pelottaa ja ahdistaa, ei ei ei, en halua! Vai haluanko kuitenkin? Hmmm... Kaipaisin jotain selkeyttävää tähän tilanteeseen. Tuntuu, että olen aika yksin tilanteen kanssa, tuntuu, että minua yritetään repiä kahtia. Toiset repii minua jäämään Lahteen ja eräät muualle. Jotenkin tuntuu, että ihmiset on unohtaneet, että mitä minä haluaisin ja ehkäpä olen sen unohtanut itsekin. Olen oikea tuuliviiri, mitä tulee päätöksentekoon, mutta olen kuitenkin aina löytänyt jonkun ratkaisun kaikkeen. Tämä nyt vain tuntuu jotenkin liian ylivoimaiselta. Kun tulee oloista joissa pysyvyys on pelkkä sana sanojen joukossa, niin sitä haluaisi jo vihdoin asettua aloilleen ja olla. Minä etsin jotain pysyvää ja luulinkin jotain sellaista löytäneeni, kun tänne muutin. Realiteetit vain iskeytyivät tai ne iskettiin vasten minun naamaa. Mikään ei ole pysyvää, niin surullista se vain on.. Vai onko sittenkin? Minä olen niitä jotka jumittuvat rutiineihinsa ja silti pystyvät olemaan tyytyväisiä. Riittää, kun silloin tällöin tapahtuu jotain uutta ja jännää, mutta kuitenkin jotain turvallista ja tuttua. Sanokaa vain, että olen tylsä ja näköalaton, mut ymmärtäkää myös se, että tää on ihan sitä minua itseäni. Miulle riittää, että herään aina samaan aikaan, keitän kahvit ja luen päivän lehden, jonka jälkeen lähden mihin lähden, kuka tietää minne? Kouluun tai töihin, mieluummin töihin. Tykkään, että pystyn ennakoimaan asioita ja kaikki yllättävä pelottaa.. Oonko ihan toivoton sitten? Niin.. Eipä tuo vastannut alun kysymykseen ollenkaan *huoks* Entäs nyt?

Kyllästyminen

Kyllä! Mie oon kyllästynyt! Oon kyllästynyt moniin asioihin, joita en lähe tässä nyt listaamaan, ku eihä kukaa järelline tätä jaksa muute lukeakkaa. Loppuviimetteks kaikki mahollinen on miun ulottuvissa, mut vaatii töitä, että saavutan ne. Eli jotkin asiat on vähän helpompia saavuttaa, ku toiset, mut mikäänhän ei ole mahotonta. Jotkut asiat vaan vaatii niin paljon töitä, että se tuntuu mahdottomalta. Saa korjata, jos olen väärässä. Paitsi etten ole. Mie oon nyt päättänyt ( nyt ihan oikeasti! ), etten jää Lahteen. Muutan valmistuttuani Tampereelle ja, kun alkaa siellä puuduttaa, niin varmaan sitten ulkomaille. Oon nyt miettinyt niin paljon ulkomaille muuttamista, että se on varmaan jossain elämänvaiheessa sitten edessä. Sitä ennen miun täytyy valmistautua siihen kaikinpuolin. Oon ajatuspuolella nyt niin avoin, että ihan pelottaa. Oon valmis ottamaan vastaan sen mitä elämällä on miulle antaa, oli se sitten mitä vaan! Hahahahaa! Entinen minä yrittää kovasti takasin ja toivotan sen tervetulleeksi, keitän sille kahvit ja taputan olalle. Tää nykyinen mie saa painua hiiteen, en halua olla se, joka ei ikinä puhu mitään, on vaan olevinaan jotain. Nyt mie oon jotain ja kerrankin se on jotain mistä haluan olla ylpeä! Haluan tutustua ihmisiin, mahdollisimman moniin, koska wow! Ihmiset eri persoonineen on sitä jotain! Nyt pitää vielä ruveta uskaltamaan, sen takia olenkin vaan iloinen, että se vanha iloinen ja sosiaalinen minä on tulossa takaisin. En sit tiiä mikä aiheutti sen kuoreen vetäytymisen, koska en muista mitään kamalan traumaattista tapahtumaa miun elämässä.. No kuitenkin, asiat on muuttumaan päin ja tästä voin kiittää kyllästymistäni :)

Huh! Mieli teki taas kirjoittamaan ja eksyin sopivasti taas blogien maailmaan. Miulla on selkeä rytmi siinä, kuinka usein käyn, joten kaiketi ne, jotka miun kirjoituksia seuraavat osaavat jo odottaa... Seuraako näitä kukaan? Give me a sign, please! Aattelinpa tuossa yks päivä juurikin miun blogia ja miun tyyliä kirjottaa. Se on henkilökohtainen, turhankin. Asia on kuitenkin niin, ettei minulla ole selkeää mielipidettä mihinkään asiaan, toki jotkin asiat minua mietityttää ja oon niistä mielipiteenikin kyhännyt kokoon, mut hittoako se kenellekään kuuluu, mitä miun päässä liikkuu? Noh, kuitenkin. Ei se oikeastaan kuulukkaan, mutta ei se minua estä ajatuksiani jakamasta. Tällä hetkellä minua ärsyttää se, ettei ihmiset tunnu erottavan eri sanojen merkityksiä toisistaan ( tai vika on vain minussa? ). Miun mielestä 'rasismi', on käsitteenä eri, kuin 'syrjintä' tai siis rasismihan on rotusyrjintää. Eli, jos joku rikkaanpuoleinen ihmisperse ei ota minua töihin sukupuoleni takia, niin se ei ole rasismia, vaan syrjintää. Esimerkki oli vähän ontuva, mutta ajanee asiansa. Kun sit taas, jos tämä yritysjohtaja ei ota minua töihin, koska olen valkoihoinen, niin eikö siinä tapauksessa puhuta rasismista? Näin ei ole siis tapahtunut ikinä, enkä katkerana kirjoittele täällä vihakirjoituksia, mutta tämä asia on minua mietityttänyt, kun ihmiset ei tunnu ymmärtävän eroa noissa kahdessa käsitteessä. En kuitenkaan puolusta kumpaakaan asiaa, väärin ne ovat nyt ja tulevat olemaan ja ovat aina olleetkin. Kaikki on vielä kärryillä? Juho yrittää tässä nyt uudistaa bloginsa tyyliä. Jees, okei. Politiikkaa en lähde analysoimaan, se on tylsää ja sitä tehdään ihan tarpeeksi muutenkin. Hmm.. Jos otetaan tähän väliin vähän kotikutoisempi lähestymistapa. Miten meni ihmisten juhannus? Tuo alkoholin ja örveltämisen kultajuhla, jolloin ihmiset antavat itselleen luvan olla ääliöitä ja tappaa toisiaan, tai itsensä. Miun juhannus meni ihan kivasti, oltiin ystävien kanssa tässä miun kämpillä ja syötiin hyvää ruokaa, nautittiin alkoholia ja juteltiin mukavia. Välillä vähän nukuttiinkin, mutta se ei estänyt menoa :D Tämä juhannus vaan jotenkin vahvisti sitä tunnetta miussa, että en tykkää juoda tämmösinä päivinä. Liikkeellä on niin paljon örveltäjiä, ettei kotonta uskalla edes lähteä, tai edes tarvitse, kun niistä saa kärsiä kuitenkin. Tuntuu, että kaikkina juhlapyhinä ihmiset unohtaa yksinkertaisimmatkin käytöstavat ja ns. "antavat palaa". Se ei miusta ole hienoa, saati kadehtittavaa, vaan hyvin tyhmännäköistä ja noloa. Miulla oli ainakin hauskaa, ilman, että tarttes levittää pahennusta. Tai sitten oon vaan kuivakka ihminen, mut siinähän olen sitten, saatana. Yhtä asiaa olen myös kovasti miettinyt, tästä ystävienkin kanssa juteltiin juhannuksena. Nimittäin ihmissuhteet ja niiden ajoittainen hankaluus. En muista mihin lopputulokseen asiassa päädyimme, joten mietin asiaa edelleen. Mie oon elämässäni monta siltaa polttanu lähtiessäni jostain ja joitain tapauksia osittain kadunkin. Mie tiiän itestäni sen, että olen turhan ehdoton joissain asioissa, kun taas joissain asioissa olen turhankin lepsu. Odotan myös liikaa ihmisiltä jne. Mut se minuu tässä on mietityttäny nyt vähän aikaa, et mikä siinä on, kun omista virheistään tulee aina syytettyä toisia? Miekin oon sitä tehny ja joskus saatan vieläkin tehdä, mut onneks oon sen verran kasvanut henkisesti, että tajuan välillä vilkasta sinne peiliin ja tarkastella omaa käytöstäni ja huomata ne omat tyhmät juttuni. Osaan pyytää niitä myös anteeksi ja usein se riittää, miulle ainakin riittää anteeksipyyntö ja selvä halukkuus keskustella asioista. Miulla on paha tapa, että haluan käydä läpi aina ne riidat toisen kanssa ja analysoida, mitä tapahtui ja mikä siihen johti. Mut ikävä kyllä, kaikki eivät ole sellaiseen valmiita, vaan pitävät vihoja yllä ja odottavat saavansa sen "voiton". Minkä ihmeen "voiton", onko riitatilanteet kilpailutilanteita? Eivät minusta. Miun mielestä siinä on molemmat osapuolet joko voittajia, tai häviäjiä. Huonoimmassa tapauksessa, siinä hävitään hieno ystävyyssuhde tai jopa parisuhde, kun ei osata tarkastella sitä tilannetta oikein ja haetaan sitä hemmetin "voittoa". "PAM! Sie voitit! Mut niin mieki, ku tajusin minkälainen ääliö sie oot." Näin mie yleensä näen, mites työ? ~Juho P.S. Se uudistus taisi jäädä vähän puolitiehen ja teksti on näemmä kaikkea muuta, kuin johdonmukaista. Sorry guys! :3

Juholla on asiaa.

Hmm.. Olen taas pyöritellyt asioita päässäni muutaman viikon ja tulin nyt sitten siihen tulokseen, että ne voi jakaa. Olen toki niitä jakanut, tosin vain kahdelle ihmiselle, joista tiedän, etteivät he nosta hirveää älämölöä asioista. Mie olen ihan puhtaasti kyllästynyt Lahteen ja lahtelaisiin. Jotenkin tässä kaupungissa on jotenkin hirveän ahdistava ilmapiiri, ei ole sellaista yhdessä tekemisen meininkiä, vaan porukat tuijottaa omaan napaan niin tiiviisti, että morjes! Tai sitten olen tutustunut vallan vääränlaisiin ihmisiin, joka voi olla aika lähellä totuutta sekin, koska eihän nyt kaupunki voi muokata ihmisistä kaikista samanlaisia. Vai voiko? Mie oon kyllästyny niihin "ystäviini" joiden kanssa nyt pääasiassa olen ja vietän aikaa, eli dokaan. Muuten ei sitten paljoa nähdäkään, kokoajan vain harvemmin. Ei enää edes käydä kahvilla niinkuin ennen, tai jos käydään niin kaikki muu on tärkeämpää kuin minä. Toki minun pitäisi keskustella aiheesta asianomaisten kanssa ja tiedostan että tällainen seläntakana puhuminen ei ole hyvä juttu. Mutta mie en jaksa tapella ja miehän tasan tiedän, että tästä tulee riita. Myönnän, etten itsekään ole täydellinen ihminen, enkä ole sellaista ikinä väittänytkään. Mie kuitenkin myönnän virheeni (varsinkin nykyään) hyvin helpolla, koska se miulle itsellenikin kivempi ja helpompi tapa. Kasvu, henkinen sellainen varsinkin. Sitä mie tässä nyt kuulutan, koska mie oon itse tehnyt itteni kanssa töitä PALJON. Peiliin katsominen satuttaa, itsensä kohtaaminen on ahdistavaa. Eikä kaikki ole valmiita siihen, ihan maailmanlaajuisestikkin ajateltuna. Tätä tyhjiötä ihmiset oikeasti kai yrittävät täytellä kuluttamalla, ostamalla jäätelökoneita sun muita täysin turhia härpättimiä. Mie jouduin kohtaamaan itseni, melkein pakosta jouduin aloittamaan sen prosessin, joka on kyllä sangen aluillaan, lie tuleeko ikinä valmiiksi, pystyykö sitä itsensä ihan täysin tuntemaankaan? Mie oon tehnyt kaikki ihan väärin. Oon aina ollut se joka istuu hiljaa ja seuraa keskustelua, jonka aihe saattaa jopa loukata minua, mutta olen tyhmänä siinä istunut hiljaa ja tyytynyt kohtalooni. Olen antamut virran viedä, myöntäilen "ystäviäni" lähestulkoon kaikessa, koska en jaksa tapella. Samaanaikaan minua pidetään (myös itse ajattelen niin) voimakasluonteisena ihmisenä, jolle ei yksinkertaisesti sanota 'ei'. Olenko tosiaan? Vai onko se vain kuorta? Nyt voin tunnustaa, että voi kyllä, on se! Mie oon hirveen arka, ujo ja syrjäänvetäytyvä. Siis just sitä ärsyttävää tyyppiä, joka pitää melkeinpä väkisin raahata meisinkeihin. Kyllä, sellainen minä olen. Oon saanut niin monta kertaa turpaani ihmissuhteissa, etten enää oikeastaan edes uskalla ottaa riskejä, mikä on aikalailla mälsää. Tai voitte kuvitella, miten jännää miun elämä on ja miten paljon tapaan uusia ihmisiä ja kuin isot miun sosiaalinen verkosto on. Voin, näin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, että riskitön elämä on tappotylsää, mutta vaikka pystyn sanomaankin tuon, niin en siltikään uskalla ottaa riskiä. Tämän taidon mie aion opetella uudestaan, onneks miulla on täysi tuki takana sellaisilta ihmisiltä, joilla on tunneälyä. Koska miulla ei oo mitään hävittävää, onko oikeastaan kellään, kun ihan oikeasti lähdetään miettimään. Jokainen perimmiltään vastaa omista teoistaan, eikä esimerkiksi minun tekemiseni kuulu yhtään kellekään. Paitsi minulle. Pystynkö itse elämään itseni kanssa? Se on se kysymys, joka jokaisen tulisi aina välillä heittää itselleen. Mie en oo vastuussa miun perheelle, suvusta puhumattakaan ja poikaystäväni hienosti joskus sanoikin, että hänestä tuntuu siltä, että perhe ja suku on lähinnä rasitteeksi minulle. Mikä ei nyt tietenkään ole täysin totta. Kyllä, ne on ollut aina jonkinlainen rasite, mutta vain siksi, että mie oon ne sellaisiksi tehnyt. Mie oon moneen otteeseen sanonut tämän, mutta asenne ratkaisee. Joskus joutuu tekemään epämiellyttäviä asioita pakostakin, sitä elämä nyt vain on, ei voi minkään. Pienellä asennemuutoksella siitä epämiellyttävästä asiasta on mahdollista kuitenkin tehdä jotenkuten siedettävä, kaikesta kun ei oikeasta voi oikeasti vain pitää, ymmärrän sen. Perheestäni ja suvustani minä tykkään ihan täysiä, mutta en silti osaa tai en tunne pystyväni olemaan täysin oma itseni, kun kokoonnumme yhteen. Tällä kertaa en kiusaa teitä enempää :) Kiitos jälleen! ~Juho

Novellin alun luonnos

Istuin rappusilla, jotka eivät olleet minun. En tiedä miten olin siihen ajautunut, mutta olin ilmeisesti istunut siinä koko yön. Aurinko pilkisti vastapäisen talon harjakaton yli, linnut visersi ja kuului hiljainen liplatus, kun lumi suli pikkuhiljaa. Kaupunki alkoi heräillä uuteen aamuun, mutta minä olin vielä jumissa edellispäivään. Mitä ihmettä eilen tapahtui, mitä oli yöllä tapahtunut? Mikä oli saanut minut istahtamaan tähän? Miksi en ollut mennyt kotiini nukkumaan? Miksi en ole nukkunut? Paljon kysymyksiä, joihin en tiennyt vastausta, tuskin tiesi kukaan muukaan, sillä olin liikenteessä yksin. Muistan selkeästi menneeni töiden jälkeen lähipubiin. Ei vaan olin juuri saanut potkun, koska en ole ollut kuukauteen töissä. Miksi en ole käynyt töissä? Mikä ihme oli saattanut minut tähän tilanteeseen? Mitä elämälleni oli tapahtunut? Selkeästi kaikki oli käynyt liian merkityksettömäksi, koska istuin tässä miettimässä elämääni ja itseäni. Kuka minä oikeastaan olen?
Nimeni on John Myers, olen 25-vuotias ja työskentelin konttorissa. Tein työtä joka mädättää aivot ja tekee elämästä pelkkää rutiinia. Minulla ei ole ollut ystäviä, olen huono ihmisten kanssa. En ole ikinä ollut rakastunut, en edes tiedä mitä se on. Perheeni on tavallinen keskiluokkainen perhe ja minä olen sen ainut lapsi. Vanhempani rakastivat minua lapseni, niin kuin lasta kuuluukin ja sain samat edellytykset elämälle, kuin kuka tahansa muu. Elin onnellisen lapsuuden ja nuoruuden, sain toteuttaa haaveeni ja minua kannustettiin. Kävin hienot koulut ja isäni taitaa vieläkin maksaa opinnoistani kertynyttä velkaa. Jotain silti puuttui aina, en ikinä tuntenut täyttymystä, saatikka onnellisuutta. Muutin omaan asuntooni kun olin 19, koska halusin oman rauhan, vaikkei rauhaani ikinä rikkonutkaan vanhempieni lisäksi juuri mikään. Asun tuossa asunnossa vieläkin, yksin. Ainoat ihmiskontaktini ovat postinkantaja ja naapurin hassu mummo, joka kutsuu minut teelle aina, kun kohtaamme rappukäytävässä – en ikinä mennyt. En tiedä miksi hän aina on minulle niin ystävällinen ja kärsivällisesti jaksaa kutsuu minua kylään, vaikka tietää vastauksen jo etukäteen. Ehkä hän näkee, kuinka yksinäinen olen, ehkäpä hänkin on. Mutta minä viihdyn yksin, olen niin tottunut siihen, etten osaa kaivata kenenkään seuraa. Kaikessa yksinäisyydessäni olen kadottanut merkityksen kaikelle, myös elämälle. Ehkä jokin sisimmässäni vaatii seuraa, jokin sisäinen ääni huutaa ihmisten perään, mutta en saa suutani auki, edes tervehtiäkseni ketään.
Ajatukseni katkaisee oven aukeaminen takanani, en edes aikonut kääntyä katsomaan, kunnes oven avaaja puhui minulle. ”Anteeksi herra, aiotteko vielä kauankin koristaa MINUN rappusiani?” Käänsin katseeni puhujaan, enkä löytänyt vastausta hänen kysymykseensä, joten tyydyin vain tuijottamaan hänen tuimaa katsettaan. Näin edessäni noin 30-vuotiaan miehen, joka selkeästi halusi minun poistuvan hänen rappusiltaan. Näin, että hän oli sanomassa vielä jotain, enkä usko hänen aikoneen sanoa mitään ystävällistä. Joten nousin ylös, pyysin hiljaa anteeksi ja lähdin kävelemään katua pitkin, suuntaan joka oli minulle täysin tuntetomaton. Tunsin hänen katseensa selässäni, ikäänkuin hän haluaisi varmistua, etten käänny äkisti ympäri ja palaa istumaan HÄNEN rappusilleen.
Heräävä kaupunki on ahdistava kokemus yksinäisyyteen tottuneelle. Ihmiset laukovat kohteliaita fraaseja, jotka heidän vanhempansa ovat heille opettaneet. En vastaa kenellekään ja sain vastaani hyvin loukkaantuneita katseita. Aivan, kuin olisin rikkonut jotain kirjoittamatonta sääntöä, joka kertoo kuinka toimia toisten ihmisten kanssa. Minä en ole ikinä osannut, enkä vieläkään kokenut tarpeelliseksi opetella näitä sääntöjä. En vaikka tiedostin nyt yksinäisyyteni ja kaipuuni toisten ihmisten seuraan. Huomaan käveleväni kohti pubia, vaikka en tuntenut seutua, enkä ollut ikinä käynyt siellä, tiesin että juuri tuohon pubiin olin matkalla. Alkoholi oli tänäänkin ainoa seurani ja humala rakastettuni, sillä vain niin saatoin turruttaa nämä ajatukset päässäni ja unohtaa ikinä olleenikaan yksinäinen mies istumassa vierailla rappusilla kyseenalaistamassa elämäni merkitystä. Ajatukseni katkaistiin taas, tällä kertaa se oli vihainen autoilija. joka tööttäsin raivokkaasti ja huomaan kävelleeni punaisia päin. Miksi oikeastaan joku osa minussa himosi ihmisten seuraan? Ihmiset ovat liian vihaisia ja kiireisiä, etteivät ehdi tutustumaan kehenkään. Ehkäpä en ollutkaan ainut joka oli yksinäinen, ehkäpä minäkin olen ollut vihainen kiireinen tehdessäni muita asioita, etten ole ehtinyt ajattelemaan ihmissuhteita.
Seisoin pubin edessä ja kaivan taskustani savukeaskin, sytytän savukkeen ja yritän kurkkia ikkunoista sisään, mutta ne on liian likaiset että niistä tuskin näkee läpi. En edes tiedä, onko paikka auki, mutta olin päättänyt mennä sisään ja juoda ahdistukseni pois. Tunnen ärtyneen taputuksen olallani ja käännyn katsomaan. Se hän taas, vihainen rappusten omistaja, eikä hän näytä kovin ilostuneelta. Hän aukaisee suunsa sanoakseen jotain, enkä taaskaan usko hänen sanovan mitään lähellekään miellyttävää. "Anteeksi herra, mutta pubin edessä ei saa tupakoida, joten voisitteko tumpata tupakkanne siirtyä edes tuohon sivukujalle?" Hän on ilmeisesti pubin työntekijä, sillä tumpatessani tupakkaani hän painelee pubiin. Ovi kolahtaa hiljaa sulkeutuessaan ja minä tuijotan sen kulunutta pintaa ja puntaroin. Haluanko tosiaan mennä juuri tähän pubiin? Jokin sisälläni haluaa minun astuvan sinne niin vahvasti, että pian huomaan ottavani ovenkahvasta kiinni ja vetävän raskaan puuoven auki. Astun sisään hiljaisuuden vallitessa, olen ilmeisesti ensimmäinen asiakas. Enkä ihmettele onhan kello vasta seitsemän aamulla, muut ovat ehkä vasta heränneet ja valmistautuvat töihinmenoon ja ne jotka eivät, nukkuvat todennäköisesti humalaansa pois. Otan askeleen kohti tiskiä,m jonka takana ei seiso vielä ketään, mutta takahuoneesta kuuluu ääniä, joten sen taakse ilmestynee pian joku. Otan toisen askeleen ja huomaan samalla, kuinka tunkkainen ilma pubissa on. Kolmanneella askeleella huomaan astuneeni purkkaan ja harmittelen sitä mielessäni, kunnes kuulen sen ärtyneen miesäänen taas. "Seuraatko sinä minua?" Nostan katseeni ja vastassani on se sama rappusmies. Nyt vasta huomaan, kuinka vihreät silmät hänellä on, niistä huokuu väsymys ja ärtymys. Ne suorastaan vaativat minua vastaamaan jotain järkevää, mutta pääni on valvotun yön ja kenties krapulan takia aivan jumissa. Joten kierrän hänen kysymyksensä ja tilaan oluen. Hän huokaisee, kääntyy laskemaan olutta tuoppiin ja pudistelee päätänsä. Tuijotan hänen takaraivoaan, hänen vaaleita hiuksiaan, hänen selkäänsä ja päätän, että hän on ensimmäinen ystäväni. Yritän miettiä sanoja, joilla avaisin keskustelun, mutten tiennyt mitä sanoisin. Enhän ole ikinä keskustellut kenenkään kanssa, ellei vanhempiani tai opettajiani laskettu. Tyydyn siis hiljaisuuteen, jonka hän rikkoo ojentamalla tuopin ja sanomalla: " se on sitten 3,50". Ojennan hänelle rahan ja hän kiittää, en itse osaa edelleenkään sanoa mitään ja lähden etsimään itselleni istumapaikkaa. Ei sillä etteikö minulla olisi vaihtoehtoja, olenhan paikan ainut asiakas, mutta haluan paikan jossa voin tarkastella tulevaa ystävääni hänen huomaamattaan. Huomaan sen olevan täysi mahdottomuus, sillä kaikkiin istumapaikkoihin on tiskiltä avoin näköyhteys, joten istun lähimmälle tuolille ja hörppään oluttani.

Ärh! Suututtaa! Haluaisin niin kovasti taas kirjottaa ja kuten yleensä miulla ei ole mitään aihetta. Voisin taas hehkuttaa, kuinka sitoutunut olen käymään joka päivä lenkillä ja kuinka jätän herkut nyt vähemmälle. Tosin nyt oon ihan oikeasti sitoutunut lenkkeilyyn, kun sain lenkkikaverinkin ja herkut jää pois ihan jo miun rahatilanteen vuoksi, että se siitäkin aiheesta.
Olen myös löytänyt motivaation hoitaa kouluhommia pois alta, mikä on aina erittäin hyvä juttu. Ketään tosin ei kiinnosta miun koulumenestys, hyvä että välillä itteenikään kiinnostaa.

Mutta, oon nyt viimeaikoina miettinyt todella paljon sitä, että kuka mie oon. En tiedä yhtään kuka mie oon tai edes, että millanen mie oon ihmisenä. Oon täysin sen varassa mitä ihmiset miusta sanoo, en osaa kuvailla itteäni ollenkaan tai koen sen vähintäänkin vaikeaksi tehtäväksi. Sen osaan sanoa, etten oo kaikkein stabiilein persoona, miun mielialat heittelee tuulen lailla ja usein oonkin epäystävällinen ja äreä ihmisille. Uusien ihmisien kanssa taas varon liiaksi ja oon turhan tylsä. En osaa olla räiskyvä oma itteni uusien ihmisten seurassa, koska luulen aika monen pelästyvän sitä. Miusta kuitenkin tuntuu, että jos en olisi itselleni niin mysteeri, niin olisin helpompi lähestyä, minua siis. Miksei voisi toimia siihenkin suuntaan, että minun olisi helpompi tutustua ihmisiin, kun voin varmasti olla oma itseni.

Nyt kun käsiteltiin tuo, niin voidaankin siirtyä rahaan. Miun rahatilanne kaipaa parannusta ja oon varma, että joku miun lukijoista on extremepenninvenyttäjä, miten teet sen? Koska miun rahankäyttö on tosi holtitonta ja no, kertoo jotain, että miulla oli viime perjantai aamusta vielä tilillä parisen sataa ja nyt kaksikymppiä. Miussa on vaan se vika, etten ikinä näe omia virheitäni, joten tartteen ihan konkreettisia esimerkkejä, miten voin venyttää penniä, niin että elän viikon vaikkapa kahdella kympillä tai vähemmällä. Osaan tehdä ruokaa ja leipoa, miun harrastukset ei sinällään ole kalliita, mut oon liikaa viinan perään. Periaatteessa miun pitäis kai kysyö, kuinka saada halpa känni, mut en oo sellainen. Eli vinkkejä pienellä elämiseen, kiitos!


Tässä kaikki tällä erää,kiitos vaivanäöstä kuuluu minulle.


~Juho :)

Hyvää huomenta

Mie lupasin itelleni, etten kirjoita blogiin mitään, jos miulla ei ole mitään varsinaista kirjoitettavaa. Miun kuulumiset eivät ole mitenkään mainitsettavan arvoisia asioita, sillä miulla on aika tylsä elämä, eikä mitään ihmeempiä juuri tapahdu. Hyvä niin sillä, jos elämä olis yhtä muutosta ja muutoksiin sopeutumista, niin en osaisi rentoutua yhtään, rakastan rutiineita! No mut lupaukset on tehty rikottaviksi ja voin ihan rehellisesti voin kertoa, ettei miulla ole yhtään mitään asiaa.

Joku hihittää nyt partaansa, että kuin voi ihmisellä mennä huonosti, kun täytyy blogiin asti ilmottaa tällainen asia, mutta kuis hyvin siulla, rakas lukijani menee, kun luet tätä? Hahahahah, no ei huono kirjoittaja solvaa lukijoitaan, mut se on vaan niin hauskaa. Harmi vaan, ettei kukaan ikinä vastaile miun solvauksiin, vai enkö ole tarpeeksi loukkaava? On miullakin tavoitteet :D

Käytän tässä atk-tuntia hyväkseni, sillä jostain kumman syystä miun ajatuksenkulku on paljon parempi koulussa, kuin kotona. Ehkäpä se johtuu ihan siitä, että täällä on vähempi häiriötekijöitä, kuin mitä kotona olisi. Ei ole sotkuisia pöytiä kiroamassa miun syntymää, tai tiskejä laulamassa hardcorepunkkia ( koska se on miun mielestä hirveetä meteliä ), eikä myöskään ole likaisia ikkunoita huokailemassa aina, kun kävelen niiden ohi. No ehkä vähäsen liioittelin, mut mie oon aikalailla pakkomielteisen siisti ja tommoset pienetkin asiat häiritsee minuu niin paljon, etten voi keskittyä kirjoittamiseen.

Nyt oon kotona, aloitin tämän tekstin toissapäivänä, mutta mikään ei ole muuttunut, miulla ei edelleenkään ole mitään sanomista :) Oon onnellinen tällä hetkellä, miulla on kaikki hyvin, tuntuu että vihdoin oon päässy tasapainoon, mahtava tunne.


Näihin sanoihin päätän tämän kirjoituksen, ootte mahtavia!


~Juho

Nyt riitti!!

Mie oon sietäny ihan riittävän kauan pompottelua ja nyt mie teen sille stopin, ei enää!

Miulta on kielletty mm. omalla kotimurteellani puhuminen, koska se kuullostaa niin tyhmältä erään nimeltämainitsemattoman ihmisen korvaan. Se on osa miun identiteettiä ja siis osa minua, mie puhun niinku mie puhun, jos ei miellytä niin, voi voi! Miun höveliä luonnetta käytetään muutenkin häikäilemättömästi hyväksi, koska miun on hirveen vaikee kieltäytyä mm. kutsusta baarireissulle tai onko "koska sun on ihan pakko tulla!" enää edes kutsu, vaiko käsky?

Tää kaikki liittyy diihin, kuinks paljon minuu ärsyttää miun nykynen kaveripiiri ja tiedän, kuinka epäreilua on kirjottaa tämmössii ilman et puhun heijän kanssaan, mut ei niitten apinoitten kanssa kommunikoi erkkikään. Mie nään heitä pääasiassa humaltuneena baariolosuhteissa, ellei koulua lasketa. Ja yleensä se olen minä joka liikkuu jonnekkin päin, aika harvassa on ne kerrat, kun joku on käyny mun luona käyny, just esimerkiksi kahvilla. Kahvilla joka tulee paaaljon halvemmaksi kuin joku kahvilan vesilitkumukakahvi, josta tulee vaan vihaseks.
Mie oon kai vanhanaikanen, mut oikeesti lautapeli/leffa/hengailua-ilta olis tosi jees, mut tiiän jo mitä siitä seuraa. "Pitääkö mun käydä alkossa? Mihin baariin ollaan sitten siitä menossa?" Voi vittu, jos elämä pyörii sen pullon ympärillä niin kovasti, niin hengatkaa sitten sen kanssa, mie tykkään käydä harvakseltaan missään,koska henk.koht. en ole krapulan ystävä. Olisi myös mukavaa muistaa siitä yhteisestä ajasta jotain.. Oonko mie ihan tylsä?

Sillä ei ole mitään väliä, mitä työ vastaatta tuohon kysymykseen, koska jos oon tylsä niin sitten vittu soikoon oon., sen ei pitäis olla kenenkään murhe. Mie saan syyttää tästäkin kaikesta osittain itseäni, koska jos ei osaa vaatia, ei myöskään saa mitään. Mitä mie voin siis hävitä? Muutaman ystävän, mut yksin mie en jää jokatapauksessa ja luulenpa, että oon ehkä mielenkiintosempi tapaus, koska kukaan ei tykkää jeesmaneista, eli kyllämiehistä, paitsi mem jotka on tarpeeksi vinoutuneita käyttämään sellaisia hyväksi. Mie en oikeesti tästä edespäin enää mieti, mitä ihmiset miusta ajattelee, kaikkien miellyttäminen ei onnistu, joku ei aina tykkää ja en mie voi aina joka helvetin kerta loukkaantua. Mitä sitte, siinähän ovat tykkäämättä! Niin kliseistä kuin se onkin niin, mie oon mie ja mie en tästä aio muuttua, en ainakaa siun, enkä siun ja kaikkein vähiten siun takia!

Ainahan itseään pitää kehittää, mut säilyttää oma minuutensa ja oma identiteettinsä, ei kenenkään pidä esittää mitään ja sillä selvä. Tyhmähän miekii oon ollu, ku oon piilotellu itteäni, ihan vaan ku pelkään jääväbni täysin yksin ja että masennun taas pahasti. Kuin moniin teistä vaikuttaa tämmönen ajattelutapa? Että on ihan pakko miellyttää, vaikka sinuu poljettais maanrakoon niin että luut rutajaa, ihan vaan koska on pakko? Pakko, koska yksin oon luuseri? Miepä kerron elämän tosiasioita! Sie ( niinku miekii ), oot säälittävämpi sillon, ku oot jossain porukassa vähän niinku vastoin tahtoas, jossa sinuu kunnioitetaan vähemmän, ku vanhaa rukkasta, semmosta jossa sie kohtaat arvostelua enemmän ku tarpeeks. SIUN EI TARVITSE SIETÄÄ MITÄÄN, MIKÄ TUNTUU PAHALTA! LOPETA SE MÄÄKIMINEN JA PUOLUSTA ITTEÄS TYHMYRI! Elämä on ihan liian lyhyt sellaseen elämään, jota sie elät muita varten, on aika alottaa elämä ihteään varten, eikö vain?


Loppuun sitaatti, jonka sattumalta löysin tuolta internetin syvyyksistäs:

~"Ota minut tällaisena kuin olen, tai katsele, kun kävelen pois."~

~Juho