Don't Panic

Aina kun olen hehkuttanut, kuinka tasapainoinen ja hyvä olo miulla on, niin on tapahtunut jotain ilkeätä joka on laskenut fiilikset nollaan. Nyt on kuitenkin sellainen olo, ettei mikään tai kukaan enää onnistu lannistamaan minua. Sitä on vaan niin tyyni olo, vaikka tää kone miun sylissä räjähtäis ni varmaan nauraisin ennen kuin kuolisin verenhukkaan tai johonkin muuhun. Kuvailin jo tätä sanoilla kaunis mieli, jotenkin sitä onkin niin hiton kaunis mieli. Muutenkin kaunis olo jotenkin, onhan minussakin vikani, mut mitäs sitte, ne tekee miusta ihmisen ja vielä suht hyvän semmosen. Pää on niin täynnä hienoja ajatuksia, etten osaa valikoida niistä yhtä tai edes kahta ja muodostaa niistä järkevää tekstiä.

Jotenkin sitä vaan osaa katsoa asioita eri kantilta "Tämä tilanne näyttää nyt toivottomalta, mut yön yli nukuttua tähänkin saadaan selvyys". Väsyneenä ei kannata edes yrittää ajatella, ei siitä tule mitään. Nukkuu sen yhden yön, että on sitten virkeä ja jaksaa ajatella, jos ei muuta niin niin lähtee kävelylle. Mie lähen lähes aina kävelemään pienen lenkin, jos jokin asia vaivaa miun mieltä tai en löydä ratkaisua johonkin pulmaan.

Tunnesotkuihin on tullut jonkun verran selvyyksiä, mutta niitten tilalle on tullut uudet ongelmat. Yhden ihmisen kanssa keskustelin asian selväksi ja saimme sovittua kaikki asiat, olemme nyt ystäviä :) Toisen olen tuntenut jo useamman vuoden ja oon kantanut huolta siitä. En sitten tiedä olisko se huoli vaan ajan kuluessa muuttunut joksikin muuksi. Tunteen on niin monimutkainen asia, etten vaan jaksa ymmärtää

Kaiken tämän keskellä oon ollut hirveän aikaansaava, ostin sohvan itselleni (rakastan) ja josta pistän todennäköisesti kuvankin tänne. Sain selvitettyä Kelan juttuja ja oon viettänyt hirveän paljon laatuaikaa miun ykkösserkun kanssa :) Oon myös viettänyt laatuaikaa uusien ystävieni kanssa ja tää kaupunki vaan vie mukanaan :D

On ollut outoa, että oon ollu nyt tämän viikonlopun selvinpäin, lähes tavatonta ja ajattelinkin ensiksi, että tästä tulee älyttömän tylsä viikonloppu, mut täähän on ollut ihan loistoaikaa itsetutkiskelulle! Ja totta tosiaan, aion pitää tämän hyvä fiiliksen ainakin sen viikon, koska yleensä jo samana päivänä näistä hehkutuksista on tullut kaikki se paska niskaan.

Aloitettu 30. 12.2010

Aloittaminen on aina hankalaa ja niin se on nytkin. Viime kerrasta on kulunut aikaa jonkin verran ja tähän aikaan mahtuu paljon asiaa. Joulu tuli ja meni, oon kai vanhentunu, kun joulu on jotenkin menettäny hohtoaan. Yleensä joulun alla oon iloinen ja tulee sellanen lämmin tunne, tekee mieli leipoa kokoajan kaikkea hyvää ja olla kiltti kaikille. Tänä vuonna onnistuin vain leipomaan ja taisinpa olla erityisen vittumainen ihminen, tai siis olen vieläkin. Sain olla Imatralla kerrankin pitempään kuin sen yhden päivän, mikä oli tosi hyvä juttu. Näin vähän ihmisiä, keitä en ole nähnyt vähään aikaan kunnolla. Imatralla olon keskeytti luokkakaverin tupaantuliaisjuhlat, joita en olisi mistään hinnasta jättänyt väliin.
Juhlat olivat ja menivät ja täytyy kyllä sanoa, että en ole ikinä ollut yhtä hämmentynyt ryyppyreissun jälkeen, kuin nyt. Tai siis tuntuu, että aina kun käyn Lahdessa baarissa, niin oon hämilläni sen jäljiltä, ei Imatralla ikinä käynyt näin. Imatralla kaikki illat on tasan samanlaisia, tylsiä siis, johtuu varmaan aika paljolti seurasta, joka on siis eri molemmissa kaupungeissa. Imatralla oon serkkuni ja meidän yhteisten kavereitten kanssa ja jään yleensä vähän taka-alalle siinä porukassa. Oon se joka vahtii laukkuja tai tökin serkun sammuvaa poikaystävää. Lahdessa taas yritän viettää aikaa enemmän luokkakavereitteni kanssa, siinä seurassa en ikinä ole jäänyt taka-alalle, päinvastoin! Ainoa mikä minua itseäni ärsyttää itsessäni, silloin kun olen humalassa, on se että alan huolehtimaan ihan liikaa toisista. Oon se porukan ”äiti” ja ihan varmasti käyn hermoille, ainakin joidenkin. Yksi ystävistäni on suuttunut mulle lähes jok’ikinen kerta, kun oon pakottanut sen juomaan vettä tai vahtinut aika rautaisella otteella, ettei se hanki itselleen ikävyyksiä. Itse kun en niin usein joudu ikävyyksiin ja aika usein onnistun säilyttämään jonkin näköisen järjen päässäni, niin on helppo katsoa sitten muiden perään.
Tiedän varsin hyvin, että se on ärsyttävää, mutten voi itselleni mitään! Kun nyt satun olemaan tällainen hanhiemo, että pidän huolen kaikista viimeiseen asti. Kai se vaan on, että kun on suuren perheen lapsi, niin se tulee niin luonnostaan, se toisista huolehtiminen. Tosin oon ihan sitä mieltä, että nämä ihmiset saisivat olla kiitollisia ja varmaan ovatkin seuraavana aamuna. Eivät ainakaan ole ikinä vihoitelleet mulle ja jos en ihan väärin muista niin yksi onkin pyytänyt mua katsomaan vähän hänen peräänsä. Noniin, nythän se sitten selkis, olenkin tehnyt juuri niin kuin mua on pyydetty tekemään, no problemo!

Pää kun selkiäis joskus, oon ollu nyt niin sekaisin ja niin hämmentynyt, etten enää tiedä yhtään mitä ajatella yhtään mistään. Masennukselle en ole antanut tilaa, mitä sitä nyt suremaan? Elämä menee niin kuin se menee ja se miten se menee on paljolti musta itsestäni kiinni. Eräässä kirjassa sanottiinkin: ”Elämä on liian kallisarvoinen jätettäväksi kohtalon huomaan”. Elämä itsessään ei hämmennä minua millään lailla, kaikki menee hyvin tällä hetkellä. Tunnepuoli sen sijaan on aivan sekaisin, kun yhtäkkiä ympärillä onkin ihmisiä. Jotka pitää minusta ja vieläpä samasta syystä, minkä takia mua vihataan Imatralla, eli koska olen niin suorapuheinen. En sitten tiedä ollaanko täällä idässä vähän herkempiä tuollaiselle. Itse oon ainakin ollut sitä mieltä, että tää suorapuheisuus, kaunistelemattomuus ja tietynlainen rujous ovat peruja karjalasta. Se mikä siitä tekee niin hämmentävää on, ettei minua ole ikinä kohdeltu näin hyvin. Mulla ei ole ikinä ollut ainuttakaan ystävää, paitsi nyt. Nämä ihmiset kaikenlisäksi ovat niin samanlaisia, kuin minä itse! Kuinka uskomatonta? Että pitää muuttaa kauas kotiseudulta, ihan löytääkseen sen oman porukkansa.
Luulen, että tämä uusi ja kiiltelevä vuosi on minulle parempi kuin viime vuosi. I certainly hope so!