maanantai 12. maaliskuuta 2012

Novellin alun luonnos

Istuin rappusilla, jotka eivät olleet minun. En tiedä miten olin siihen ajautunut, mutta olin ilmeisesti istunut siinä koko yön. Aurinko pilkisti vastapäisen talon harjakaton yli, linnut visersi ja kuului hiljainen liplatus, kun lumi suli pikkuhiljaa. Kaupunki alkoi heräillä uuteen aamuun, mutta minä olin vielä jumissa edellispäivään. Mitä ihmettä eilen tapahtui, mitä oli yöllä tapahtunut? Mikä oli saanut minut istahtamaan tähän? Miksi en ollut mennyt kotiini nukkumaan? Miksi en ole nukkunut? Paljon kysymyksiä, joihin en tiennyt vastausta, tuskin tiesi kukaan muukaan, sillä olin liikenteessä yksin. Muistan selkeästi menneeni töiden jälkeen lähipubiin. Ei vaan olin juuri saanut potkun, koska en ole ollut kuukauteen töissä. Miksi en ole käynyt töissä? Mikä ihme oli saattanut minut tähän tilanteeseen? Mitä elämälleni oli tapahtunut? Selkeästi kaikki oli käynyt liian merkityksettömäksi, koska istuin tässä miettimässä elämääni ja itseäni. Kuka minä oikeastaan olen?
Nimeni on John Myers, olen 25-vuotias ja työskentelin konttorissa. Tein työtä joka mädättää aivot ja tekee elämästä pelkkää rutiinia. Minulla ei ole ollut ystäviä, olen huono ihmisten kanssa. En ole ikinä ollut rakastunut, en edes tiedä mitä se on. Perheeni on tavallinen keskiluokkainen perhe ja minä olen sen ainut lapsi. Vanhempani rakastivat minua lapseni, niin kuin lasta kuuluukin ja sain samat edellytykset elämälle, kuin kuka tahansa muu. Elin onnellisen lapsuuden ja nuoruuden, sain toteuttaa haaveeni ja minua kannustettiin. Kävin hienot koulut ja isäni taitaa vieläkin maksaa opinnoistani kertynyttä velkaa. Jotain silti puuttui aina, en ikinä tuntenut täyttymystä, saatikka onnellisuutta. Muutin omaan asuntooni kun olin 19, koska halusin oman rauhan, vaikkei rauhaani ikinä rikkonutkaan vanhempieni lisäksi juuri mikään. Asun tuossa asunnossa vieläkin, yksin. Ainoat ihmiskontaktini ovat postinkantaja ja naapurin hassu mummo, joka kutsuu minut teelle aina, kun kohtaamme rappukäytävässä – en ikinä mennyt. En tiedä miksi hän aina on minulle niin ystävällinen ja kärsivällisesti jaksaa kutsuu minua kylään, vaikka tietää vastauksen jo etukäteen. Ehkä hän näkee, kuinka yksinäinen olen, ehkäpä hänkin on. Mutta minä viihdyn yksin, olen niin tottunut siihen, etten osaa kaivata kenenkään seuraa. Kaikessa yksinäisyydessäni olen kadottanut merkityksen kaikelle, myös elämälle. Ehkä jokin sisimmässäni vaatii seuraa, jokin sisäinen ääni huutaa ihmisten perään, mutta en saa suutani auki, edes tervehtiäkseni ketään.
Ajatukseni katkaisee oven aukeaminen takanani, en edes aikonut kääntyä katsomaan, kunnes oven avaaja puhui minulle. ”Anteeksi herra, aiotteko vielä kauankin koristaa MINUN rappusiani?” Käänsin katseeni puhujaan, enkä löytänyt vastausta hänen kysymykseensä, joten tyydyin vain tuijottamaan hänen tuimaa katsettaan. Näin edessäni noin 30-vuotiaan miehen, joka selkeästi halusi minun poistuvan hänen rappusiltaan. Näin, että hän oli sanomassa vielä jotain, enkä usko hänen aikoneen sanoa mitään ystävällistä. Joten nousin ylös, pyysin hiljaa anteeksi ja lähdin kävelemään katua pitkin, suuntaan joka oli minulle täysin tuntetomaton. Tunsin hänen katseensa selässäni, ikäänkuin hän haluaisi varmistua, etten käänny äkisti ympäri ja palaa istumaan HÄNEN rappusilleen.
Heräävä kaupunki on ahdistava kokemus yksinäisyyteen tottuneelle. Ihmiset laukovat kohteliaita fraaseja, jotka heidän vanhempansa ovat heille opettaneet. En vastaa kenellekään ja sain vastaani hyvin loukkaantuneita katseita. Aivan, kuin olisin rikkonut jotain kirjoittamatonta sääntöä, joka kertoo kuinka toimia toisten ihmisten kanssa. Minä en ole ikinä osannut, enkä vieläkään kokenut tarpeelliseksi opetella näitä sääntöjä. En vaikka tiedostin nyt yksinäisyyteni ja kaipuuni toisten ihmisten seuraan. Huomaan käveleväni kohti pubia, vaikka en tuntenut seutua, enkä ollut ikinä käynyt siellä, tiesin että juuri tuohon pubiin olin matkalla. Alkoholi oli tänäänkin ainoa seurani ja humala rakastettuni, sillä vain niin saatoin turruttaa nämä ajatukset päässäni ja unohtaa ikinä olleenikaan yksinäinen mies istumassa vierailla rappusilla kyseenalaistamassa elämäni merkitystä. Ajatukseni katkaistiin taas, tällä kertaa se oli vihainen autoilija. joka tööttäsin raivokkaasti ja huomaan kävelleeni punaisia päin. Miksi oikeastaan joku osa minussa himosi ihmisten seuraan? Ihmiset ovat liian vihaisia ja kiireisiä, etteivät ehdi tutustumaan kehenkään. Ehkäpä en ollutkaan ainut joka oli yksinäinen, ehkäpä minäkin olen ollut vihainen kiireinen tehdessäni muita asioita, etten ole ehtinyt ajattelemaan ihmissuhteita.
Seisoin pubin edessä ja kaivan taskustani savukeaskin, sytytän savukkeen ja yritän kurkkia ikkunoista sisään, mutta ne on liian likaiset että niistä tuskin näkee läpi. En edes tiedä, onko paikka auki, mutta olin päättänyt mennä sisään ja juoda ahdistukseni pois. Tunnen ärtyneen taputuksen olallani ja käännyn katsomaan. Se hän taas, vihainen rappusten omistaja, eikä hän näytä kovin ilostuneelta. Hän aukaisee suunsa sanoakseen jotain, enkä taaskaan usko hänen sanovan mitään lähellekään miellyttävää. "Anteeksi herra, mutta pubin edessä ei saa tupakoida, joten voisitteko tumpata tupakkanne siirtyä edes tuohon sivukujalle?" Hän on ilmeisesti pubin työntekijä, sillä tumpatessani tupakkaani hän painelee pubiin. Ovi kolahtaa hiljaa sulkeutuessaan ja minä tuijotan sen kulunutta pintaa ja puntaroin. Haluanko tosiaan mennä juuri tähän pubiin? Jokin sisälläni haluaa minun astuvan sinne niin vahvasti, että pian huomaan ottavani ovenkahvasta kiinni ja vetävän raskaan puuoven auki. Astun sisään hiljaisuuden vallitessa, olen ilmeisesti ensimmäinen asiakas. Enkä ihmettele onhan kello vasta seitsemän aamulla, muut ovat ehkä vasta heränneet ja valmistautuvat töihinmenoon ja ne jotka eivät, nukkuvat todennäköisesti humalaansa pois. Otan askeleen kohti tiskiä,m jonka takana ei seiso vielä ketään, mutta takahuoneesta kuuluu ääniä, joten sen taakse ilmestynee pian joku. Otan toisen askeleen ja huomaan samalla, kuinka tunkkainen ilma pubissa on. Kolmanneella askeleella huomaan astuneeni purkkaan ja harmittelen sitä mielessäni, kunnes kuulen sen ärtyneen miesäänen taas. "Seuraatko sinä minua?" Nostan katseeni ja vastassani on se sama rappusmies. Nyt vasta huomaan, kuinka vihreät silmät hänellä on, niistä huokuu väsymys ja ärtymys. Ne suorastaan vaativat minua vastaamaan jotain järkevää, mutta pääni on valvotun yön ja kenties krapulan takia aivan jumissa. Joten kierrän hänen kysymyksensä ja tilaan oluen. Hän huokaisee, kääntyy laskemaan olutta tuoppiin ja pudistelee päätänsä. Tuijotan hänen takaraivoaan, hänen vaaleita hiuksiaan, hänen selkäänsä ja päätän, että hän on ensimmäinen ystäväni. Yritän miettiä sanoja, joilla avaisin keskustelun, mutten tiennyt mitä sanoisin. Enhän ole ikinä keskustellut kenenkään kanssa, ellei vanhempiani tai opettajiani laskettu. Tyydyn siis hiljaisuuteen, jonka hän rikkoo ojentamalla tuopin ja sanomalla: " se on sitten 3,50". Ojennan hänelle rahan ja hän kiittää, en itse osaa edelleenkään sanoa mitään ja lähden etsimään itselleni istumapaikkaa. Ei sillä etteikö minulla olisi vaihtoehtoja, olenhan paikan ainut asiakas, mutta haluan paikan jossa voin tarkastella tulevaa ystävääni hänen huomaamattaan. Huomaan sen olevan täysi mahdottomuus, sillä kaikkiin istumapaikkoihin on tiskiltä avoin näköyhteys, joten istun lähimmälle tuolille ja hörppään oluttani.