Juholla on asiaa.

Hmm.. Olen taas pyöritellyt asioita päässäni muutaman viikon ja tulin nyt sitten siihen tulokseen, että ne voi jakaa. Olen toki niitä jakanut, tosin vain kahdelle ihmiselle, joista tiedän, etteivät he nosta hirveää älämölöä asioista. Mie olen ihan puhtaasti kyllästynyt Lahteen ja lahtelaisiin. Jotenkin tässä kaupungissa on jotenkin hirveän ahdistava ilmapiiri, ei ole sellaista yhdessä tekemisen meininkiä, vaan porukat tuijottaa omaan napaan niin tiiviisti, että morjes! Tai sitten olen tutustunut vallan vääränlaisiin ihmisiin, joka voi olla aika lähellä totuutta sekin, koska eihän nyt kaupunki voi muokata ihmisistä kaikista samanlaisia. Vai voiko? Mie oon kyllästyny niihin "ystäviini" joiden kanssa nyt pääasiassa olen ja vietän aikaa, eli dokaan. Muuten ei sitten paljoa nähdäkään, kokoajan vain harvemmin. Ei enää edes käydä kahvilla niinkuin ennen, tai jos käydään niin kaikki muu on tärkeämpää kuin minä. Toki minun pitäisi keskustella aiheesta asianomaisten kanssa ja tiedostan että tällainen seläntakana puhuminen ei ole hyvä juttu. Mutta mie en jaksa tapella ja miehän tasan tiedän, että tästä tulee riita. Myönnän, etten itsekään ole täydellinen ihminen, enkä ole sellaista ikinä väittänytkään. Mie kuitenkin myönnän virheeni (varsinkin nykyään) hyvin helpolla, koska se miulle itsellenikin kivempi ja helpompi tapa. Kasvu, henkinen sellainen varsinkin. Sitä mie tässä nyt kuulutan, koska mie oon itse tehnyt itteni kanssa töitä PALJON. Peiliin katsominen satuttaa, itsensä kohtaaminen on ahdistavaa. Eikä kaikki ole valmiita siihen, ihan maailmanlaajuisestikkin ajateltuna. Tätä tyhjiötä ihmiset oikeasti kai yrittävät täytellä kuluttamalla, ostamalla jäätelökoneita sun muita täysin turhia härpättimiä. Mie jouduin kohtaamaan itseni, melkein pakosta jouduin aloittamaan sen prosessin, joka on kyllä sangen aluillaan, lie tuleeko ikinä valmiiksi, pystyykö sitä itsensä ihan täysin tuntemaankaan? Mie oon tehnyt kaikki ihan väärin. Oon aina ollut se joka istuu hiljaa ja seuraa keskustelua, jonka aihe saattaa jopa loukata minua, mutta olen tyhmänä siinä istunut hiljaa ja tyytynyt kohtalooni. Olen antamut virran viedä, myöntäilen "ystäviäni" lähestulkoon kaikessa, koska en jaksa tapella. Samaanaikaan minua pidetään (myös itse ajattelen niin) voimakasluonteisena ihmisenä, jolle ei yksinkertaisesti sanota 'ei'. Olenko tosiaan? Vai onko se vain kuorta? Nyt voin tunnustaa, että voi kyllä, on se! Mie oon hirveen arka, ujo ja syrjäänvetäytyvä. Siis just sitä ärsyttävää tyyppiä, joka pitää melkeinpä väkisin raahata meisinkeihin. Kyllä, sellainen minä olen. Oon saanut niin monta kertaa turpaani ihmissuhteissa, etten enää oikeastaan edes uskalla ottaa riskejä, mikä on aikalailla mälsää. Tai voitte kuvitella, miten jännää miun elämä on ja miten paljon tapaan uusia ihmisiä ja kuin isot miun sosiaalinen verkosto on. Voin, näin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, että riskitön elämä on tappotylsää, mutta vaikka pystyn sanomaankin tuon, niin en siltikään uskalla ottaa riskiä. Tämän taidon mie aion opetella uudestaan, onneks miulla on täysi tuki takana sellaisilta ihmisiltä, joilla on tunneälyä. Koska miulla ei oo mitään hävittävää, onko oikeastaan kellään, kun ihan oikeasti lähdetään miettimään. Jokainen perimmiltään vastaa omista teoistaan, eikä esimerkiksi minun tekemiseni kuulu yhtään kellekään. Paitsi minulle. Pystynkö itse elämään itseni kanssa? Se on se kysymys, joka jokaisen tulisi aina välillä heittää itselleen. Mie en oo vastuussa miun perheelle, suvusta puhumattakaan ja poikaystäväni hienosti joskus sanoikin, että hänestä tuntuu siltä, että perhe ja suku on lähinnä rasitteeksi minulle. Mikä ei nyt tietenkään ole täysin totta. Kyllä, ne on ollut aina jonkinlainen rasite, mutta vain siksi, että mie oon ne sellaisiksi tehnyt. Mie oon moneen otteeseen sanonut tämän, mutta asenne ratkaisee. Joskus joutuu tekemään epämiellyttäviä asioita pakostakin, sitä elämä nyt vain on, ei voi minkään. Pienellä asennemuutoksella siitä epämiellyttävästä asiasta on mahdollista kuitenkin tehdä jotenkuten siedettävä, kaikesta kun ei oikeasta voi oikeasti vain pitää, ymmärrän sen. Perheestäni ja suvustani minä tykkään ihan täysiä, mutta en silti osaa tai en tunne pystyväni olemaan täysin oma itseni, kun kokoonnumme yhteen. Tällä kertaa en kiusaa teitä enempää :) Kiitos jälleen! ~Juho