Tas kävi niin kuin aina käy. Hirveesti olis ajatuksia ja ideoita mitä jakaa, mut sitte ko aukasee tän palstan ni kaikki katoo päästä, ku pieru Saharaan.
Alotetaan näin raflaavasti ( koska koko tämä kaiken ymmärtäminen lähti ihan vain tästä ) miun vatsavaivoista. Joo kyllä, ei toimi, ei niin millään. Aattelin aluks, että ruokavalion muuttuminen kasvispainoitteiseen olisi tähän vaikuttanut jotenkin. Ei, ei ole. Oon tankannu lehmänhikeä ja lihaa nyt viikonlopun verran, ku oon Imatralla. Vatsa ei siltikään toimi niinku pitäisi, ainakaan täysin, mut parannusta on tapahtunu. Vessa ei ole enää peloittava paikka!
Tajusin nimittäin, että oon Vammalassa, omassa kodissani stressanut niin paljon, että miulle on tullu jo fyysisiä oireita siitä. Ai no mut nii, ehä mie oo siit kertonukkaa teille 1,8 lukijalle viel ollenkaan ^^
Valmistuin VIHDOIN nyt toukokuussa nuva-ohjaajaksi tuolta Lahdesta. En oo koskaan tykänny ko. kaupungista ihan hirveesti ja sit viel sain huomata et moni miun so called "kavereista" alko ärsyttämään minuu ihan suunnattomasti kapeilla maailmankuvillaan ja koska seurustelukumppanikin asui parinsadan kilometrin päässä suuressa Sastamalassa, päätin mie ottaa riskin ja muuttaa sinne. Mie en ko. paikasta tunnekaan sit juur kettää ja ku töitäkää miul ei just nyt oo, enkä hakenu Vammalaan mihinkään kouluun (en olis kyl enää jaksanukkaa koulunpenkkiä kuluttaa), niin se ihmisiin tutustuminen on hiukka haasteellisempaa. Tietenkään se skenaario, et miun päivät menee koton kykkiessä ja kissoille höpötellessä ei ollu miun mielessä, ku muuttoa tein. Osasin sitä kuitenkin pelätä ja toivoin ettei niin kävis, mut ykskaks huomaankin asian näin olevan.
Niin olin siis kamalan stressaantunut koko tilanteesta, tajuamatta kuitenkaan, että stressaan.
Turhautuneisuuteni olin jo tunnistanut aikapäiviä sitten. Mutta vasta, kun matkasin sen koko pitkän matkan tänne synnyinseudulle Imatralle tajusin oikeestaan, että miulla on ihan hölmöt lähtökohdat ihan kaikkeen.
Oon pitäny työpaikkaa jotenkin oljenkortena siihen, että sopeutuisin paikkakunnalle, vaikkei miul oo hajuukaan, että mitä haluaisin oikeesti tehdä työkseni ja ei, en nyt ehkä jonkun mielestä ajattele tulevaisuuttani? Miksi ajattelisin, se on hetki joskus sitten, johon en itseasiassa voi nyt vaikuttaa. Itseasiassa mie en ymmärrä ihmisiä jotka tekee työtä jota vihaavat, koska säästävät tulevaisuutta varten. Niin no, entäs jos jäätkin huomenna auton alle? Mie en siedö ajatusta, että olisin tehnyt viiimeiset päiväni jotain mistä en saa nautintoa.
Niinpä, koska mie TARVITSEN tekemistä. Niinpä päätinkin lähteä kansanopiston kurssille lukemaan venäjää! Hassuahan tässä on ollut juurikin se, et ihmisten eka reaktio on ollu se et "Ai no mut, se on kyl oikeesti aika hyödyllistäkin!" Joo, niinhän se on, kun ajattelee tätä maata, mut en mie sitä sen tähen lähteny lukemaan, et kun se on hyödyllistä miun TYÖLLISTYMISEN kannalta. Päätin, koska miulla on ollut sellanen salainen haave ymmärtää tuon suuren ja hui ku pelottaa kamalan itänaapurin kieltä. Se on aina miusta yks askel koko kulttuurin ymmärtämiseen, kun opettelee kieltä. Miulle on ihan herttasen sama onks siit hyötyy miun työhön pääsyssä vai, kunhan se työ johon haen ei ole sellasta jota teen ihan vaan, että saan yleisen hyväksynnän puolelleni "onhan se nyt kuitenkin töissä". Koska fuck you and your opinions!
Kukaan ei lähtökohtasesti elä miun elämää, niinku mie sen itte elän ja mie pyrin siihen, että oppisin elämään tässä ja nyt. Menneisyys on jotain mikä on ollu ja menny, sitä mie en luojan kiitos saa enää takasin, joten turha sen kans on haihatellakkaa ja tulevaisuudest mie en mitenkää voi viel edes tietää. Voihan sitä aina suunnitella, mut matkan varrella voi kuitenkin tapahtua ihan mitä vaan, et mie ehkä luovun siitä mitä mie oon lähes sairaalloisesti tehny; suunnitellu ihan kaiken. Kyllä, ihan kaiken.
Kaiken tajuamiseen miun piti symbolisesti matkustaa kaiken alkupisteeseen. Tässä kaupungissa mie petyin ensimmäisen kerran elämääni ja miusta tuntu, että tänne miun tuli palaaman, jotta ymmärrän, miksi oon NYT pettyny miun elämään. Huomasin myös, että ne mmitä mie voisin tehdä, että miun arki olis vähän mukavampi on ihan pikkujuttuja.
Tässä tekstissä ei oo mitään järkee, mut hei eipä oo oikeesti elämässäkään mitään sen ihmeellisempää logiikkaa. Kiitos ja hyvää yötä karvaturrit ja sun muut!
~Juho
