Kiusaaminen

Hmm...

Mistähän kirjottaisi?

Jos ottaisinkin kerrankin jonkun yleisluontoisen aiheen, joka koskettaa minuakin.

Kiusaaminen. Sitä on tutkittu, sitä on analysoitu ja sitä on koetettu kitkeä pois kouluistamme.
 Siinä kuitenkaan onnistumatta.

Olen itsekin koulukiusattu. Se alkoi seitsemännellä luokalla ja jatkui pitkälle yläkoulun loppuun asti. Pahinta se oli kuitenkin aluksi. Siihen sisältyi haukkumista, tönimistä ja eristämistä. Kiusaaminen ei rajoittunut pelkästään välitunnille. Nasaalia ääntäni pilkattiin, sitä matkittiin, kun vastasin opettajan kysymyksiin ja minulle naurettiin, keksittiin jopa laulu minusta ja nasaalista äänestäni.

 Myös ulkomuotoni sai oman osansa. Olen sairastanut koko pienen ikäni hemiplegiaa, eli minulla on lievä toispuoleinen halvaus, jonka vuoksi minut saattoi leimata tyhmäksi ja vammaiseksi. Minulla oli ystäviä jotka jaksoivat puolustaa minua ja tukea minua kaiken kiusaamisen keskellä. Hinta oli heille kova, hekin saivat kiusaamisesta osansa.

Mitä teki oppilaitos? Siirsi meidät, siis kiusatut toiseen ryhmään. Toki saimme olla nyt edes oppitunnit rauhassa ja pystyimme näin opiskelemaan rauhassa. Välitunnit saimme vieläkin viettää piilossa, varjoissa lymyten, ettei meitä vain nolattu taas koko koulun edessä.  Pian osa luokkatovereistamme kääntyi meitä vastaan ja kiusaaminen laajentui nyt myös oppitunneille. Liikunnantunnit olivat minulle pahimmat, koska en kaikkea voinut tehdä ja suorittaa, saattoi minua siis pilkata ja haukkua.

Kehitin suojamuurin. Annoin palaa takaisin samalla mitalla, vittuilin kiusaajilleni heidän heikkouksistaan. Kehitin todella ilkeän luonteen suojakseni ja se toimikin, pian sain olla rauhassa. Nyt myös ystävieni seurasta. Olin tahattomasti ilkeä myös heille, koska en enää osannut muuta. Eristäydyin muista. Ajattelin, ettei kukaan voi kaivata näin huonon ihmisen seuraa. Vihasin kaikkia ja kuvittelin kaikkien automaattisesti vihaavan minua.

Kiusaaminen vei itsetuntoni mennessään. En kestänyt enää edes asiallista kritiikkiä, vaan annoin takaisin. Rakastin esiintymistä ja se oli miulle luontaista ja saatoin olla luonnollinen esiintymistilanteessa. Kiusaaminen teki kuitenkin julkisesta esiintymisestä minulle jotain täydellisen kammottavaa. Oman äänen kuuleminen nauhalta oli kidutusta, oman kuvan näkeminen videolta hirveätä. Siis lopetin teatteriharrastuksen täysin sen takia, että kiusaajat veivät minulta positiivisen minäkuvan pois, enkä ole sitä vieläkään saanut takaisin. Kiusaaminen teki elämästäni suorituksen. En ole sallinut tähän päivään asti yhtään virhettä, en mitään mistä joku voisi minua moittia tai jolle joku voisi nauraa.



Olen vieläkin honottava ankka, se vammainen tyyppi joka on niin raastavan tyhmä, ettei sille kannata puhua. Tai ainakin tuo kaikki on jossain iskostuneena syvälle sydänjuuriin.

 Uskallan nykyään kyllä taas hymyillä, vitsailla jopa vieraiden kanssa ja PUHUA. Olen yrittänyt opetella pitämään itsestäni ja osittain olenkin oppinut. En ole tyhmä tai ruma tai edes omituinen. Olen minä. Ei ole toista minunlaistani ja siksi minullakin on jotain annettavaa maailmalle. Minussa on muutakin omaperäistä, kuin ääni ja käytös. Minulla on tietotaitoa, jota monella ei ole. Olenhan joutunut opettelemaan elämään kaksikätisessä maailmassa, ainoastaan yhden täysin toimivan käden kanssa. Minulla on rakastava ja lämmin luonne ja äärettömän suuri sydän, vaikka päällepäin se ei aina näykään. Minun on vieläkin vaikeaa osoittaa luottamusta tai kiintymystä ihmisiin, en vain osaa pukea noita tunteita sanoiksi tai teoiksi. Se ei silti estä minua opettelemasta!

Nauran nykyään itselleni. Hyväksyn sen, että olen vajavainen, niin on kaikki muutkin! Saan tehdä virheitä ja saan olla välillä vähän hölmö! Saan olla 100-prosenttinen Juho, sillä mitä olisi maailma yhtä tällaista? Varmasti muutaman ihmisen kohdalla hieman köyhempi.

Tähän on tultu. Arvet ovat ja pysyvät, mutta nyt kannan niitä ylpeydellä. Olen kestänyt jotain kauheaa, jotain mitä minun ei missään nimessä olisi pitänyt sietää. Olen elossa, olen menestynyt ja olen onnellinen. Matka tähän pisteeseen on ollut pitkä ja tuskallinen, vaikka sen ei olisi tarvinnut. Olen itkenyt tuhansia, ellen miljoonia kyyneleitä peilin edessä "miksi juuri minun pitää olla näin huono?", vaikka minun ei olisi tarvinnut. Kaikki vain muutaman ihmisen harjoittaman julmuuden vuoksi.

Siispä! Sinä siellä! Mieti ennen kuin puhut, mieti ennen kuin teet! Sillä juuri SINUN tekosi tai sanasi voi muuttaa ihmisen elämän, niin hyvässä, kuin pahassakin.

Ollaan kaikki ystäviä keskenämme!


~Juho