Boom Boom Ba

Koitan olla tekemättä tästä itkuvirttä.

 Pitkän hyvän kauden jälkeen tuli jostakin nyt tämmönen käsittämätön suru ja turhautuminen.
Tiiättekö miltä se tuntuu, kun tuntee olevansa vieraassa maassa, eikä osaa puhua paikallista kieltä? Sitä yrittää puhua ja puhua, mutta kukaan ei vaan ymmärrä, vaikka kuinka huudat ja huidot..

Miusta on tuntunu ihmisten seurassa aina tuolta. En ole ikinä ollut oikeastaan yksin, mutten seurassakaan. En ole ikinä oikein ollut yksi porukassa, vaan enemmänkin yksin porukassa.

Aluksi ajattelin, että vika on porukassa, "mokomat sisäänpäinkääntyneet idiootit!" Sitten kokeilin syyttää itseäni; "senkin sosiaalisesti awkward urpo, yritä edes!" Sitten lopetin syyttelyn ja mietin miksi en ollut yksi porukassa, vaan yksin porukassa.

Siksi etten halunnut olla osa porukkaa. Siinähän joutuu kohtaamaan muut ihmiset, jolloin on pakko jossain vaiheessa kohdata itsensä. Peiliin katsominen voi sattua enemmän, kuin  mikään muu, jos on jättänyt asioita käsittelemättä. Koitin mie joskus vilkasta peiliin, mutta siihen se sitten jäikin.

Sit yritin uudestaan ja peikot hyppäs kimppuun. Ne ei halunnu, että kukaan. Varsinkaan minä rupean tutkimaan niitä. Mutta niin mie vaan kohtasin oman mieleni peikot ja kävin järjestelmällisesti häätämään niitä. Hyvin mie siinä onnistuinkin. Ei ole pipo niin kireällä nykyään, eikä sureta yhtään niin paljon, kuin ennen.

Nyt on enää yksinäisyys seurana. Kun mie hoidin ongelmiani, en huomannut porukan muutoksia ja tipuin pois. Oon nyt keskimääräistä onnellisempi itseni kanssa, mut nyt kun osaisi ja pystyisi olemaan vihdoin yksi porukassa, olen vain yksi yksin.

Tai sit miun mielessä pyörii vielä yksi iso mörrimöykky, josta en ole osannut päästää irti, kuka tietää?