Cold blooded killer

Ei helvata mikä sää tuolla on oikeasti, ärsytti polkea kouluun ja takaisin
tuossa lumisateessa ja vain yhden tunnin takia! Ei näköjään riitä, että on
maanantai, pitää viellä tulla taivaan täydeltä paskaa ( eli lunta ).

Viikonloppu oli kyllä yksi parhaista pitkään aikaan, näinä kolmena päivänä
selkiyty juuri ne asiat joita oon puntaroinu ehkä viimeisen vuoden päässäni.
Tavallaan tuli se tunne, että kuuluu jonnekkin ja ettei tuolla paskan seassa
tarvitse tarpoa yksin, vaan siellä on muita ihmisiä tarpomassa miun seurana.
Harvoin on ollut noin tapahtumarikasta viikonloppua ja oon vaan iloinen, etten
jäännyt kotiin, koska olisin vaan istunut täällä murehtimassa kaikesta ja sitte
kuitenkin purkanut sen muihin ihmisiin sangen ikävällä tavalla.

Nyt kun jälkikäteen kun asioita ajattelee niin olisin voinut kohdella ystäviäni
ja kavereitani hyvin eri tavalla. Olen käyttäytynyt niin tavattoman epäreilusti
ja lapsellisesti, etten itsekkään oikein ymmärrä omia tarkoitusperiäni. Eihän
se heidän vikansa ole ollut, että miulla on sattunut olemaan vähän vaikeaa omassa
elämässäni ja lähinnä vaan oman laiskuuteni ja ylimielisyyteni takia. Tämän
takia oon menettäny monta mahdollisuutta sellaisiin asioihin joita nyt kaipaisin
elämääni, mutta niiden saaminen on vaikeutunut tosi paljon.

Miksi sitä tilannetta ei näe niin selkeästi kun asia olisi ollut estettävissä/
korjattavissa? Olenkohan oikeasti vain tyhmä? Joskus tulee sellainen tunne, etten
ikinä löydä oikeita sanoja/tekoja tilanteeseen, jossa niitä ehdottomasti
tarvittaisiin vaan sulkeudun hiljaisuuden verhon taakse ja jätän ajatukseni
ilmaisematta. Sitten on vielä sekin, että oon elänny niin pitkään vain
vanhempiani varten ja olen jättänyt itteni ihan hunningolle, samoin kuin
kaikki ystäväni siinä samalla. Miulla ei ole ikinä ollut ns. "normaaleja"
ystävyys-suhteita vaan ne on ollu aikalailla yksipuolisia. Tarkoitan, etten
mie ole tehnyt juurikaan mitään, että se ystävyys tavallaan jatkuisi, vaikka
juuri ystävyyden pitäisikin kestää koko elämän. Vai olenkohan vaan jotenkin
tunnevammainen, koska kätkeydyn hirveän useasti salaisuuksiin ja valheisiin, sen
sijaan että kokeilisin puhua totta. On olemassa muutama ihminen, jotka
todellisuudessa tietää mitä miulle oikeasti kuuluu ja ilman heitä mie olisinkin
jo varmaan vajonnut syvemmälle.

Olen tässä opetellut elämään vain itseäni varten ja tekemään ratkaisuja jotka
tuntuvat minusta hyvälle, ilman että mietin kokoajan mitä miun vanhemmat asiasta
ajattelevat, ei sillä etteikö sillä nyt olisi ollenkaan väliä. Tottakai arvostan
heidän mielipidettään ja kenties neuvojakin, enemmän he tietää elämästä, kuin mie.
Onhan heillä pitempi kokemus asioista kuin mitä miulla on. Oon antanut ihan
hirveän kuvan omasta perheestä, siis jotenkin että minua tyrannisoitaisiin.
Ei ne tahallaan, vika on enemmänkin minussa, mitäs oon tehny niin kuin on
käsketty, kyseenalaistamatta ollenkaan. On puuttunut rohkeutta tehdä omia
valintoja, vaikka pitemmällä tähtäimellä se olis ollut kannattavaa.

Noh kuitenkin, oon päässy aloittelemaan omaa elämääni, itseäni vartenhan täällä olen
jokatapauksessa. Asiat pitää kuitenkin miettiä loppuun asti, eikä vaan kiirehtiä
asiasta toiseen käsittelemättä sitä ensin, eikö niin?`

Kiitos ja näkemiin =)