Phuuh! Kaikki on nyt niin selkeetä, ettei muuta voi kuin hymyillä. Omat tunne-elämän
heilahdukset on selvitettu ainakin suurimmaksi osaksi ja pystyn vihdoinkin vain olemaan. Stressivapaa elämä siintää jo vähän lähempänä näköpiirissä ja mikäs sen
mukavampaa onkaan? Koin samanlaisen herätyksen joku kuukausi sitten viimeeks, enkä
sen vuoksi tiedä miten suhtautua tähän nykyiseen olotilaan, kai sitä pitää vain nauttia, nyt kun vielä on hyvä olo. Yhden asian mistä aion ehdottomasti luopua on
turha jossittelu, ei se vie mihinkään!
Oikeastaan oon taistellu itseäni vastaan tän n. reilun 4 kuukautta. Voisin ehkä
pikkuhiljaa ymmärtää omat voimavarani. En ole ollenkaan heikkoluontoinen ihminen
loppujenlopuksi tai en mie tiiä ketään kuka olis mitenkään heikko. Jokainen ihminen
on miun mielestä jollain tasolla voimakas. Se tulee vain ilmi mitä ihmeellisimmissä
tilanteissa. Oon ite huomannu, että saan paljon aikaseks sillon, kun saan tehdä omaan
tahtiin. En sitten tiedä, että kertooko se miun paineensietokyvystä mitään. Pystyn
olemaan kyllä hyvin tehokas pienen paineen alaisenakin en lamaannu.
Hämmästyn kuitenkin aina itseäni, jotenkin mie aina selviän kaikesta. Miulla on ollu
sen puolisen miljoonaa kriisiä puolen vuoden sisään ja kaikki oon selvittäny ja ihan
ilman apua. Kaiken keskellä oon jotenkin pystyny vielä auttamaan toisia. Jotenkin aina ajattelen, että olipa se oma tilanne mikä hyvänsä niin kavereita on pakko auttaa. Siinä saa myös tekosyyn työntää ne omat murheet vähäksi aikaa syrjään ja antaa kaikkensa toisen hyväksi, sellaisesta tulee aina niin hiton hyvä olo. Miulla
on jatkuva tarve tuntea, että oon tarpeellinen jonkun mielestä ja tulee aina myhäiltyä itsekseen, kun joku pyytää apua miulta. Miulle se kertoo sitä, että joku
tosissaan luottaa minuun ja tarvitsee juuri miun apua, sitä tuntee itsensä niin tärkeäksi. Tässä on se haittapuoli, että usein unohdan itseni sinne jonnekkin. Sitten
kun asiat on selvinny niin heräänkin yht'äkkiä siihen, että hei hetkinen entäs ne miun ongelmat? Siinä vaiheessa ne onkin paisunnu jo semmosiks, että ne tuntuu lähes
mahdottomilta selvittää. Mie en nyt valita, ehei! Mie oon vaan tämmönen hanhiemo,
etten tiedä mitä tekisin jos en saisi auttaa muita. Varsinkin nyt kun miun omat
asiat on mallillaan :)
Miten miusta tuntuu, että nää kirjotukset menee aina vaan oudommiks?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti