Varttia vaille keskiyö

Kun vain osaisin sanoin selittää, mitä juuri nyt tunnen. En kuitenkaan ehkä kykene siihen, kaikki tämä on liian hämmentävää, voisin itkeä ikävääni, mutta samalla hymyillä sillä vienolla tavalla miten aina hymyilen. Jotenkin en osaa vain eritellä, tää yö on täynnä taikuutta, sellasta mitä ei sanoin voi selittää ja ehkä se itkettää, ettei ole ketään kenen kanssa jakaa tätä hetkeä, juuri tätä taianomaista hetkeä. Voisin kuvitella sen, että istuisin keskellä olohuoneeni lattiaa, joku istuisi kenties siinä vieressä. Ei sanaakaan, ettei taika vain murtuisi. Kaikkein parasta on olla ihmisen kanssa jonka kanssa hiljaisuus ei tunnu painostavalta, vaan pikemminkin hyvältä, vapauttavalta ja luonnolliselta. Aina ei tarvitse sanoja, joskus pelkkä oleminen viestittää paljon.

Toisaalta olen hirmuisen tyytyväinen itsenäisyyteeni, siihen että pärjään yksinkin, vailla ketään. Silti... En tiedä, jotenkin ontto olo, ihan kuin jotain puuttuisi ja ihan kuin se jokin olisi nukkunut pitkään ja nyt taas herännyt eloon, jokin ihan uusi tunne. Olen elänyt pienimuotoisen tunnemyrskyn sisällä nyt jo joitain kuukausia, kaipaan erästä joka ei ole pitänyt yhteyttä minuun ihan niin usein kuin olisin toivonnut, kun taas toiselta en saa rauhaa, edes ajatuksissani ja jotenkin miusta tuntuu, etten edes saisi ajatella niin. Tunteet on omituinen asia ja mie luulen, etten ikinä opi ymmärtämään niitä, ehkä olisi vain parempi pistää tunteet syrjään ja toimia puhtaan järjen pohjalta. Olisko elämä sitten enää mielekästä? Epäilen, sillä järki ei ole mitään ilman tunteen tuomaa vastapainoa, joskus on hyvä toimia ihan fiilispohjalta, enkä usko että kukaan voisi ikinä missään olosuhteissa oikeasti menestyä ilman tunteita. Ne on se palava tuli, mikä saa ihmisen toimimaan, järki käskee meitä vain ajattelemaan.

Itse elän pitkälti tunteiden ohjaamana ja siksi olenkin aina mukana ihan ihme sotkuissa, mutta hetkeäkään en silti vaihtaisi pois. Olen herkkä, ihan oikeasti, itken elokuvissa, itken kuunnellessani kaunista musiikkia tai lukiessani koskettavaa kirjaa. Nytkin valuu kyynel vasten miun poskea. En silti ole surulliin, en vain voi uskoa, että oon päässyt tähän elämässäni, en pysty yksinkertaisesti uskomaan, että selviydyin viime vuodesta hengissä. Viime vuonna tuli kysyttyä monesti "Miks mie? Mitä mie oon tehnny ansaitakseni tän kaiken?" Nyt voisin kysyä aivan samoin, mutta täysin eri merkityksessä, kaikki on niin hyvin, että oon lähes varma, että jotain pahaa tulee vielä tapahtumaan, jotain musertavaa. Tiedän, etten saisi ajatella noin ja että miun pitäisi tarttua tähän tunteeseen, mutten vain osaa. Elämä on tosissaan mysteeri jota en pysty ikinä ratkaisemaan..

Ainoa asia mitä kaipaan on rakkaus, että joku pitää huolen minusta. Mie oon aina tottunu huolehtimaan muista, se on vaan osa miun persoonaa. Miulla on suunnaton hoivavietti ja voi veikkoset kun työ tietääsitte miten paljon uhraan aikaa teidän asioiden ajatteluun. Olen huolissani ihan luonnostani kaikista ympärilläni olevista. Välitän oikeasti ihmisistä, vaikken olisikaan kauhean lämpimissä väleissä heidän kanssaan. En vain pysty katsomaan ihmistä silmiin, jota elämä on koetellut kovin käsin tekemättä itse mitään auttaakseni. Olen enemmän kuin tarpeeksi uhrautuvainen, jos joku pyytää apua, hän sitä saa. Olen unohtanut itseni sinne jonnekkin, minäkin tartteisin apua, olen sitä vain huono pyytämään, liian ylpeä kai.. Tiedä häntä.

Kukaan ei selviä yksin, se on sula mahdottomuus.