Non, je ne regrette rien.

Huomasin, että oon taasen jättänyt tämän blogin liian vähälle huomiolle.
Talvi tekee tuloaan ja mie oon piristyny huimasti, kai se on se kun on
jotain mitä odottaa tai sitten, kun syön vitamiinini joka päivä =)

Tässä tämän kuun lopussa olisi se Paramoren keikka, sitä odotan kuin
kuuta nousevaa, monestakin syystä. Yksi on se, että pääsen hetkeksi pois
täältä kotoa ja toisekseen Paramore on hiton hyvä bändi! Niin ja tietysti
seura on mitä mahtavinta, kyllä kyllä. On hyvä ottaa vähän etäisyyttä asioihin,
sillä tavalla saa vähän uutta perspektiiviä kaikkeen mitä tekee, sen huomasin nytkin
kun olimme mahtavan draamaryhmämme kanssa pari päivää Helsingissä. Otin sen matkan
ihan rentoutumisen kannalta, pienenä irtiottona arjesta. Vasta nyt huomasin
mitä kaikkea sillä kaupungilla on tarjota miulle. Oon senverran boheemi ja jokseenkin
urbaani yksilö, että kun saavuimme Helsinkiin, oli semmonen olo, että olis tullu kotiin. Sinne muuttamista en kyllä edes harkitse, olkoon se sellainen miettimispaikka,
niinkuin Lappeenranta on ollu miulle tähänasti. Jotenkin sitä vain unohtaa murheensa,
ehkä peräti vähän nauraa niille. Mitä sitä murehtimaan, kerran vain sitä eletään ja elämä on liian lyhyt, että sen kehtais käyttää murehtimiseen. Koulu menee miten
menee, ei se kuitenkaan se ykkösasia ole miullekkaan, mut jotenkin se vaan aina
pomppaa ensimmäiseksi tärkeysjärjestyksessä, että sais jonkun koulutuksen, että
sais töitä, että vois sitte pärjätä itsenäisesti. Sitäpaitsi, en tuntis moniakaan
miun kavereita ilman koulua, silti sitä aina vähätellään, vaikka se antaakin
mahdollisuuksia. Ja onhan se valmistelua työelämää varten, se vasta rankkaa onkin.
Koulu kun on niin itsestäänselvyys, kyllä sitä aina johonkin kouluun pääsee..
Työpaikkaa kun ei olekkaan niin helppo löytää, mutta sellainen olisi silti hyvä olla,
tulee jotenkin sellainen olo, että on loinen, kun saa rahaa Kelalta tekemättä mitään
sen eteen. Toisaalta miulla on hyvä syy sen saamiseen ja onhan se kytketty siihen, että jos lopetan koulun niin loppuu myös rahansaanti, saan siis palkkaa siitä, että
sivistän itseäni siitä, jos mistä pitäisi olla kiitollinen!

Henkilökohtainen elämäni sitten taas.. No paremmin vois aina mennä, mut ei
tässäkään valittamista ole, olen jokseenkin sinut itteni kanssa. Oon saanu
niin paljon rohkaisevia ja ylistäviä kommenteja monilta ihmisiltä. Ei
sitä aina tajua, että on tärkeä ellei joku sitä sano ääneen, sellainen
pitäisi muistaa sanoa. Miksi se sitten on niin vaikeaa, kuka tietää..
Itse harvoin kehun ketään, vaikka mieli tekis, jotenkin se on vaan vaikeaa sanoa,
että "hyvä sinä, olen ylpeä, että oot saavuttanut jotain elämässäsi!" Kai se
on kateuden vihreä peikko joka huutaa tuolla päässä.. Tai sitten se tunne, kun
joku saavuttaa jotain, että omat saavutukset olis jotenkin huonompia, mut jokaisella
on omat rajansa, ei pitäisi odottaa että kaikki pystyy samaan, vaan ymmärtää, että
jokaisella on heikot kohtansa. Joku voi olla lahjakas toisessa asiassa toinen toisessa. Itse koen olevani hyvä ihmisten kanssa, miksen siis ammatiksenikin olisi
ihmisten kanssa? Koen aina sellaista auttamisenhalua, kun jollain on vaikeetaa se vika miussa onkin, ajattelen useimmiten enemmän toisia, kuin itseäni enkä osaa sanoa
"ei". Vaikka se onkin tärkeä taito, mutta pelko siitä, että satuttaa toista on liian kova, mieluummin sitä joustaa itse, että toiset vois olla iloisia..

Sitä kun on ison perheen nuorin, niin tämmöseen melkeinpä kasvaa, ja se onkin miulla
persoonassa. Ei sitä osaa olla huolehtimatta toisista, vaikka itellään heittäisi
elämä häränpyllyä. Mie oon siinä onnellisessa osassa, että miun elämä on hyvällä
mallilla ja jaksankin auttaa toisia, kun vain tajuavat pyytää miusta on moneksi.

Mutta tämmönen hot topic mein piireissä on selän takaa puhuminen. Mie en sellaista
siedä ja nyt kun sellainen on tullu ilmi, että miusta puhutaan ihan täyttä bull shittiä tuolla, niin kyllä se kirpaisee. Asiat pitäis sanoa suoraan päin naamaa, jos sellaseen ei löydy munaa, niin omapahan on murheensa, mutta puhukaa työ ihmiset suoraan! Seläntakana juoruamisesta ei tuu ku kränää ja yleistä mielipahaa

Mutta mitä aurinkoista alkutalvea ihmiset teille Hemmo kuittaa!

Kun mikään ei tunnu enää miltään

Eli tämä on aikaa sitten aloittamani novellinpätkä, joka jäi surullisesti kesken, se on sisällöltään hirveen synkee ja semmonen, häiriintyny... Mut se on ainoa johon oon itse ollut tyytyväinen ja siksipä teen siitä tänne sen sarjan, jota lupailin, hang on guys!

Sade ropisi ikkunanlautaa vasten ja heräsin vasten tahtoani, mutta minun oli aivan pakko. Nousin hitaasti istumaan ja katselin ympärilleni, pöly leijaili hiljalleen huoneessani ja teki ilmasta sakean, yskähdin ja nousin ylös. Repäisin aamutakin päälleni ja raahustin keittiöön, mieleni teki oksentaa. Maltoin kuitenkin mieleni ja napsautin kahvinkeittimen päälle, onneksi olin laittanut sen illalla valmiiksi. Asunnossani haisi tupakka ja kissankusi, en edes muista milloin viimeeksi olisin siivonnut. Päivät vain valuivat ohitseni, enkä edes huomannut niiden kulkua, aika oli muuttunut merkityksettömäksi osaksi elämääni, kaikki oli vain sitä samaa harmaata massaa. Ajatukset surisivat päässäni, kuin kärpäset etsien ulospääsyä, en ollut puhunut vuosiin, kirjoittaa en edes osannut.
Kävelin vessaan, kuin ylemmän tahon ohjaamana ja kumarruin pöntön ylle. Oksensin pelkästä turhautumisesta, tuntui kuin aivoni olisivat valuneet suun kautta ylös jättäen päähäni kärpäset. Kävin makaamaan siihen pöntön viereen, pehmeälle kokolattiamatolle, joka haisi sanoinkuvaamattoman pahalle. Ajattelin kuolemaa, se olisi ainoa poispääsy tästä loputtomasta kierteestä. Kissani tuli haistelemaan minua, kuin toivoen että olisin kuollut. En muista milloin olisin senkin ruokkinut, millähän sekin oli selvinnyt kaikki ne vuodet. Se puraisi minua varpaasti, hellästi kuin kokeillen, en jaksanut hätistää sitä poiskaan, jos tämä olisi kohtaloni niin hyväksyisin sen muitta mutkitta. Kissa naukaisi kuin voiton merkiksi ja upotti hampaansa varpaaseeni, en tuntenut kipua, oli yllättynyt kuinka hyvältä se tuntui. Olihan se poispääsy täältä, missä mikään ei enää ollut mitään ja kaikki katoaisi ennen pitkään.
Ovikello soi äänekkästi, vaatien avaamaan, kissa säikähti ääntä niin kovasti, että juoksi suihkuverhon taakse piiloon. Avain kääntyi hitaasti lukossaja ovi aukeni narahtaen, sen oli pakko olla hölmö veljeni, kenellekään ei ole avainta paitsi hänellä. "Robbie, oletko kotona!", se huusi eteisestä, ääni oli pehmeä, mutta samalla voimakas. Oi kyllä se oli veljeni Anthony, en tehnyt elettäkään osoittaakseni olevani paikalla. Kuulin hänen askeleensa hänen kävellessään ympäri asuntoa, ensin olohuoneessa, sitten keittiöön "Robbie tiedän sinun olevan kotona!", hän huusi ja kuulin hänen askeleiden vievän makuuhuoneeseen, nopea huokaisu merkkinä kyllästymisestä jonka jälkeen hän lähti pois. Ovi aukeni ja sulkeutui, hän ei edes vaivautunut tarkistamaan vessaa, jossa makasin varvas vuotaen verta...

Jatkuu, jos halluutte, olihan tuo vähän tommonen.. hölmö..

A-B-C

Heipä hei taas ihmiset!

Olen ollut kamalan positiivisella tuulella koko tämän alkuviikon ja olenkin
ihmetellyt kamalasti tätä asiaa. Että miten voi olla samalla, kun päivät
lyhenee ja pimenee niin minä vaan piristyn. Kaikki huolet on ikäänkuin poispyyhkäisty
ja tilalle on jäänyt tämmönen ilo, ihan ku leijailisin vaan eteenpäin. Kaikki tuntuu
niin unenomaiselta, että välillä pelkään herääväni...


Pää surisee kokoajan, taukoamatta! Jos saisin läppärini takaisin huollosta kirjoittaisin varmaan kaksi romaania tän lyhyen syysloman aikana! Mutta siellä se on
huollossa, on ollut jo 4 viikkoa kai. Huomenna meen käymään siellä liikkeessä, tuossa lähellä kysymässä, että missäköhän se kone mahtaa olla. Ärsyttää, kun tässä koneessa ei
ole tekstinkäsittelyohjelmaa, enkä viitti mihinkään sähköpostiin kirjoitella tarinoita.
Miul on kyllä yksi novellin alku oottamassa, että kirjoitan sen puhtaaksi, oon ihme
kyllä itsekkin tyytyväinen siihen ja jos tykkään siitä vielä puhtaaksi kirjoittamisen
jälkeen tännekkin, jos vain te, rakkaat lukijani tahdotte?

Olen jotenkin löytäny itteni tässä syksyllä, oonkin ihan erilainen, kuin mitä oon
kuvitellu. Oon aina pitäny itteeni jokseenkin tylsänä persoonana joka ei ikinä keksi
mitään hullua, mut nyt oon huomannu etten muuta teekkään! =) Oon huomannu kyllä, etten oo semmonen hullutteleva ihminen kuin ihan muutamien ihmisten kanssa, kai sesitte vaatii tutustumista, ennen kuin uskallan kuorestani ulos. Minuu vaa häiritsee, koska ihmiset saa miusta ihan väärän kuvan, oon kaikkea muuta kuin asiallinen ja tahdikas ihminen.. Eräs ystäväni kuvaili minuu jakomielitautiseksi, että vetäkää siitä sitten johtopäätöksenne.

Syksy on niin kaunis! Mutta kunpa tulisi talvi se on vielä kauniimpi

Hei sitten taas!

Perfection, only perfection

Hmm... Uusin siis tän ulkoasun, tai siis serkku uusi, on se vaan niin näppärä tyyppi :)

Tänään on ollu omituisin sunnuntai ikinä, oon ollu jotenki hirveen energinen ja
positiivinen. Kunpa huomenna olisin myös näin positiivisella päällä, jotenkin elämä näyttää nyt selkeämmältä, eikä niin pirstonaiselta, mitä se on ollu jo hirveän
kauan. Valmistun vasta vuoden päästä ja sit haen joihinkin kouluihin, muutan vasta sitten kotoa, kun tiedän mihin kouluun meen, eli tässä on aika paljon aikaa, mikä
ei minuu kyl haittaa päinvastoin. Nyt voin viettää semmoista elämää kuin voin ja
pitää hauskaa sen minkä pystyn olla huolehtimatta rahasta yms. Voin myös ostella
kaikkea tarpeellista jo etukäteen esim. mikron.

Alan nyt katsomaan asioita eri kantilta, ei miun oo pakko mennä kouluun, aivan vapaaehtoisesti menen sinne, mutta siitäpä onkin vain hyötyä miulle. Eli vois ehkä
alkaa panostamaankin siihen, ja tehä joskus jotain koulun eteen, eikä vaan valittaa, kun koulu on perseestä. Vaikka en viihdykkään koulussa yhtään, niin toisaalta ei
miun pidäkkään viihtyä vaan oppia.

Autoa mie en kaipaa, kai mie sellasen nyt joltain lainaan saan, tahi semmosta tarvitsen. Aika vähän siis tarviin, ei miun oo pakko mihinkään autolla mennä kun on nuo bussit ja junat. Joo on se halvempaa ja mukavampaa ajella omalla autolla, mut
mitäs sitte, teenpähän oman osani ilmaston osalta, jos ei muuta. Voisin luvata, että elän tästä eteenpäin terveellisesti, mutta tiedän etten halua enkä voi elää niin, koska ei miulla ole semmoiseen motivaatiota, elämästä pitää osata nauttia. Oon ottanu uusia tapoja, hyppärillä meen aina Pregoon istumaan tai muuten vain kiertelemään keskustassa, mikäs sen parempaa ajanviettoa, kuin istua kahvilassa ja juoda kaakaota?

Lopuksi, miul on parhaat serkut!