Kun mikään ei tunnu enää miltään

Eli tämä on aikaa sitten aloittamani novellinpätkä, joka jäi surullisesti kesken, se on sisällöltään hirveen synkee ja semmonen, häiriintyny... Mut se on ainoa johon oon itse ollut tyytyväinen ja siksipä teen siitä tänne sen sarjan, jota lupailin, hang on guys!

Sade ropisi ikkunanlautaa vasten ja heräsin vasten tahtoani, mutta minun oli aivan pakko. Nousin hitaasti istumaan ja katselin ympärilleni, pöly leijaili hiljalleen huoneessani ja teki ilmasta sakean, yskähdin ja nousin ylös. Repäisin aamutakin päälleni ja raahustin keittiöön, mieleni teki oksentaa. Maltoin kuitenkin mieleni ja napsautin kahvinkeittimen päälle, onneksi olin laittanut sen illalla valmiiksi. Asunnossani haisi tupakka ja kissankusi, en edes muista milloin viimeeksi olisin siivonnut. Päivät vain valuivat ohitseni, enkä edes huomannut niiden kulkua, aika oli muuttunut merkityksettömäksi osaksi elämääni, kaikki oli vain sitä samaa harmaata massaa. Ajatukset surisivat päässäni, kuin kärpäset etsien ulospääsyä, en ollut puhunut vuosiin, kirjoittaa en edes osannut.
Kävelin vessaan, kuin ylemmän tahon ohjaamana ja kumarruin pöntön ylle. Oksensin pelkästä turhautumisesta, tuntui kuin aivoni olisivat valuneet suun kautta ylös jättäen päähäni kärpäset. Kävin makaamaan siihen pöntön viereen, pehmeälle kokolattiamatolle, joka haisi sanoinkuvaamattoman pahalle. Ajattelin kuolemaa, se olisi ainoa poispääsy tästä loputtomasta kierteestä. Kissani tuli haistelemaan minua, kuin toivoen että olisin kuollut. En muista milloin olisin senkin ruokkinut, millähän sekin oli selvinnyt kaikki ne vuodet. Se puraisi minua varpaasti, hellästi kuin kokeillen, en jaksanut hätistää sitä poiskaan, jos tämä olisi kohtaloni niin hyväksyisin sen muitta mutkitta. Kissa naukaisi kuin voiton merkiksi ja upotti hampaansa varpaaseeni, en tuntenut kipua, oli yllättynyt kuinka hyvältä se tuntui. Olihan se poispääsy täältä, missä mikään ei enää ollut mitään ja kaikki katoaisi ennen pitkään.
Ovikello soi äänekkästi, vaatien avaamaan, kissa säikähti ääntä niin kovasti, että juoksi suihkuverhon taakse piiloon. Avain kääntyi hitaasti lukossaja ovi aukeni narahtaen, sen oli pakko olla hölmö veljeni, kenellekään ei ole avainta paitsi hänellä. "Robbie, oletko kotona!", se huusi eteisestä, ääni oli pehmeä, mutta samalla voimakas. Oi kyllä se oli veljeni Anthony, en tehnyt elettäkään osoittaakseni olevani paikalla. Kuulin hänen askeleensa hänen kävellessään ympäri asuntoa, ensin olohuoneessa, sitten keittiöön "Robbie tiedän sinun olevan kotona!", hän huusi ja kuulin hänen askeleiden vievän makuuhuoneeseen, nopea huokaisu merkkinä kyllästymisestä jonka jälkeen hän lähti pois. Ovi aukeni ja sulkeutui, hän ei edes vaivautunut tarkistamaan vessaa, jossa makasin varvas vuotaen verta...

Jatkuu, jos halluutte, olihan tuo vähän tommonen.. hölmö..