Olo on jotenkin sekainen. Ajatukset suhaa päässä, mutten saa ulos mitään järjellistä aineistoa. Päätin luopua noista "nasevista" otsikoista, paljon selkeämpää käyttää tuota mikä tuolla ylhäällä nyt killuu.
Väsyttää, kiitos rakkaan naapurini joka järjestää kotibileet aina jokainen tiistai. Ei auttanut kohtelias koputus tuohon ohueen väliseinään, ei raivostunut potkaisu eikä karjaisu, party must go on.. Kostonhimoinen ihminen kun olen niin päätin ottaa aamulla takaisin sen, etten saanut nukkua yöllä. Tiesin, että ukolla on pakko olla hirveä krapula, joten päätin huudattaa "Ihanaa Aamua" täällä ja huomasin itse piristyväni, kun taas naapuri kuulosti ihan siltä, että se tekisi kuolemaa, mission completed!
Kävin eilen aaaivan mahtavalla lenkillä! En vaan voi vieläkään uskoa, että siitä tulee niin hyvä olo! Huomaan jo nyt, että jaksan paljon enemmän ja asuntokin kiittää, ei ole pitkään aikaan ollut tavarat näin järjestyksessä kuin nyt, koska mulla on niin paljon energiaa, että oikeesti jaksan pitää järjestystä yllä.
Minusta on myös tullut säälittävä kissamummeli, tai pappa anyway. Kissani Isis vain onnistuu sulattamaan minunkin paatuneen sydämen. Yöllä, ilman että heräsin oli hän kavunnut mun viereen vatsaani vasten nukkumaan. Heräilen monia kertoja yössä, jostain syystäen tiedä mistä. Niin nyt heräsin hiljaiseen tuhinan ja kun silmäni avasin näin pienen karvakerän vatsani päällä. Siinä se nukkui kaikessa tyytyväisyydessään, eikä ollut häiriintynyt mun liikkeistä ollenkaan. Tiedän, tiedän, elämäni voi kuulostaa teistä ihan älyttömän tylsältä ja sitä se onkin! Tylsää! En kuitenkaan valitaaa, tykkään elämästäni juuri tällaisena, enkä ehkä edes haluaisi lisää jännitystä. Siinä on jo ihan tarpeeksi jännitystä, kun avaan limsapulloa, että kuohahtaako se yli vai ei :D
Olen totisesti löytänyt elämäniloni uudestaan, en vaan pysty korostamaan sitä tarpeeksi ja jankkaan sitä kyllästymiseen asti, niin hyvä olo minulla nyt on! Vihdoin minulla on sitä mitä oon kaivannut vuosia. Oma elämä, omat ystävät, omat pikku ongelman ja oma arki. Varsinkin nuo omat ystävät on nyt tärkeitä, niitä ei ennen hirveämmin ollut. En olis ikinä edes ajatellut, että olisin syyslomalla käynyt lukiokaverin kanssa kahvilla, ehei minun seurani ei ollut heille tarpeeksi hienoa. Nyt minut hyväksytään ihan just semmosena kun olen, hassu hiihtäjä niinku joku sanoikin :D
Pääasia on, että nautin elämästäni, viis veisaan ihmisten mielipiteistä minua kohden, olen mikä olen ja hitto vie olen vieläpä ylpeä itsestäni. Ylpistyä en saa kuitenkaan liikaa, en ole täydellinen ja minun täytyy ymmärtää vikani ja tehdä töitä jotta niitä saisi korjatuksi. Vai tarvitseeko niitä korjata edes? Eikö juuri ne tee minusta sen mikä olen nyt? Omalla tavallani täydellinen (kö)?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti