Joskus näinkin.

Lueskelin noita edellisiä postauksia ja en edes itse ihmettelisi, vaikka koht ajo kirjoittaisin itsemurhaviestiä.

Vaikka joskus on hyvä pysähtyä miettimään ja pohtimaan elämää monelta kantilta, niin ei pitäisi kuitenkaan unohtaa sitte elää. Elämässä on niin paljon hyvää ja varsinkin väsyneenä sen faktan unohtaa niin helposti. Varsinkin jos on yhtään käsittelemättömiä asioita mielen päällä, niin voi tuntua eläminen yhdeltä sumussa tarpomiselta. Vaikka oikeestihan sumussa käveleminen on jollain creepyllä ttapaa ihan hirveen hauskaa, mut kaikki varmasti ymmärtävät tuon vertauskuvan hienosti.

Pointti kai on siinä, että oppii tuntemaan omat virheellisyytensä ja puuttua niihin joihin pystyy ja niihin joita ei pysty muuttamaan, niin niitä täytyy oppia rakastamaan. Kerta pikkuviat tekee autostakin vain persoonallisen, niin miksei ihmisestäkin?

Mie oon aika kova tuomitsemaan muita. Siinä on asia johon yritän saada muutoksen. Kun ei meistä oikeasti kukaan ole toistaan parempi, korkeintaan joku on parempi pitämään virheensä salassa, kuin toiset, mut mitä se kertoo ihmisen rehellisyydestä?  Aitona itsenään oleminen on kyllä kuluttavaa, sen myönnän minäkin. Mutta tiedän myös sen, että kulissien kasassa pitäminen on tuplasti raskaampaa ja haitallisempaa. Senhän mie tiedän jo ihan henk.koht. kokemuksestakin, ei tee hyvää mielelle.

Kuten tulikin tossa yks päivä todettua, niin mie oon vähän enemmän tai vähemmän sekopää. Toisaalta jos jokainen on vähän homo ja jokaisessa asuu pieni autisti, niin kaipa jokainen on vähän pimiökin, vai onko?

Tosiasiassa mie oon vasta tutustumassa itseeni. Tähän asti oon saanut selville, että oon ihan nörtti. Jos asuisin jenkeissä, olisin epäsuosittujen joukossa koulumaailmassa, eikä se edes ajatuksena haittaa minuu ollenkaan! Mahtavaa olla outo! Tai ehkä se on vaan mahtavaa, kun pystyy jollain sanoilla kuvailemaan itseään. Mie oon AINA yrittäny olla kaikkea, taiteellinen, hirveän sofistikoitunu, joskus jopa cool. Mut ilmankos ne ei tuntunut kauhean hyviltä sillon, koska ei ne ole minua, jos niitä pitää yrittää pitää kasassa keinotekoisesti. On vaan semmonen mitä on, haistattaa pitkät niille jotka ei tykkää ja ottaa avosylin ne vastaan, ketkä taas tykkäävät :)

Oon ehkä myös vähän maanis-depressiivinen, tiedä häntä!

Joskus on vain pakko

Joskus on vain pakko pysähtyä peilin eteen ja katsoa omaa kuvajaistaan. Miulta pääsi tuskanhuuto itseäni katsahtaessa ja nyt en siis kammoksunut paria niffiä nenän päässä. Millon miusta tuli hullu?
 Ihan oikeesti! Mie oon ihan sekasin, enkä ole edes tajunnut koko asiaa, vaikka se on toisinaan lätkästy aikalailla vasten naamaa. Ei kai sellaista halua itselleen edes myöntää.

Tai en tiedä, onko hullu oikea sana, mutta hullulta miun käyttäytyminen vaikuttaa. Mikä saa ihmisen olemaan täysi mulkku ihmisille, jotka välittää ja olemaan oikein sydänkäpynen sellaisille joita ei kiinnosta yhtään? Väkisinkin tulee tyhmä olo tai vähintääkin vähän hullu olo. Sama, kuin katsoisit vain oikealle ylittäessäsi tietä, etkä huomaa vasemmalta tulevaa autoa ja tämän lopputuleman me kaikki tiedämme. Nothing good comes out of it!

Metafora jonka juuri kerroin on itseasiassa niin osuva, että vieno hymy nousee miun kasvoille. Koska olokin on, kuin olisin ollut kolarissa. Kipu tosin ei ole fyysistä, vaikka krapula onkin. Päällimmäisenä voisin sanoa, että oon hämmentynyt, hyvin hämmentynyt, koska eilen näin itseni niin selkeästi ja kirkkaasti tekemässä asioita, joihin oon aina pitänyt itseäni liian järkevänä, sanomassa asioita joita vain idiootti päästäisi suustaan ja noh... Voisin syyttää humalaakin, mut ei se alkoholista johtunut. Vaan miusta ja kaikesta siitä, mitä en ole ikinä itselleni myöntänyt ja sitten käsitellyt.

Kukaanhan meistä ei valmiita tule ikinä olemaan, mut mie oon niin keskeneräinen, että voi luoja! Sain neuvon minulle hyvin rakkaalta ihmiseltä ja se kuului näin: "Sun pitäisi hävittää ittes, kerrankin olla täysin eksyksissä!" Äärimmäisen mahtava ja hyvä neuvo ja olisin tuota mieltä,  vaikka sen olisi sanonu joku tuntematonkin. Muttah! Itsensä hävittäminen on pelottavaa. Enkä edes tiedä miten se tehdään. Onko kellään kokemusta eksymisestä ja itsensä hävittämisestä?

Entäs jos hävitänkin itseni ikuisuuteen, enkä löydä takaisin?

Ajatus

Niin. Pää on ollut nyt niin täynnä erilaisia ajatuksia, että se haittaa jo nukkumista. Parempi siis taas purkautua tänne miun henk.koht. elämän roska-astiaan. 

Mitä kaikki ne ajatukset sitten oikein ovat tai mitä ne koskevat? No, mitä eivät...

 Tuntuu, että kaikki, jopa ne syvällä pinnan alla poreilleet ajatukset nousevat kaikki kerralla tietoisuuden piiriin. Niin ja tietenkin juuri silloin, kun mieluummin nukkuisin. Tosin. väsyneenä asioihin saa kehiteltyä niin hassun absurdin näkökulman, että isot murheet vaikuttavat omituisen pieiltä, kun taas likainen tiskirätti isolta. Kaikki heittäytyy nurinkuriseksi, kun ei edes enää muista milloin on viimekerran oikeasti nukkunut kunnolla. 

Mistä ne ajatukset kumpuaa ja miksi juuri nyt? Sas se! Ehkä se on nyt tämän hetken elämän monotonisuus. Tuntuu, ettei juuri mikään yllätä.. Olin kaksi viikkoa synnyinpaikkakunnassani ja taas tulevassa kotikunnassani ja sinä aikana sain tietää, että minulla onkin siskopuoli. Ei hetkauttanut silloin, eikä se hämmästytä vieläkään, isäni on tunnetusti ollut aika seikkailija sillä saralla. Syrjähypystä ei nyt suinkaan ole kyse, unohtakaa draama. 

Olen aina ollut aika tasainen persoona, tosin on minussakin omat hiomattomat kohtani ollut. Jotenkin nyt tuntuu kuitenkin siltä, että kaikki terävät kohdat on muotoutuneet tasaisiksi ja miusta on tullut oikeesti tylsä. Tai sitten tämä on joku vaihe, joka kuluu sekin historiaan ja oon taas oma möläyttelevä itseni. Jos joku edes tulee sanomaan tähän "jaa, mut siehä ootki vaan aikuistunut", niin takaan, ettei jälki ole kovin kaunista. Miusta ne pienet hiomattomuudet on niin osa kaikkien luonnetta, ettei niitä pitäisi edes kutsua tuolla nimellä, vaan nimenomaan puhutella niitä pieniä hienouksia luonteenpiirteinä. 

Mie oon pyrkinyt löytämään tästä miun tasaistumisesta jotain hyvääkin jakyllä sitä löytyy. Oon aina ollut hirmu dramaattinen ihminen ja se, ehkä ihan kanssaeläjien onneksi on nyt jäänyt pois. Nykyään myös oikeasti pysähdyn miettimään asioita ja pohtimaan, että onko joku asia nyt ihan oikeasti sen kaiken messuamisen arvoista. Yleensä siinä tekee itsensä vaan tyhmäksi muiden silmissä ja ainakin miun tapauksessa myös omissa silmissään. 

Myös erinäiset tulevaisuuden skenaariot pulpahtelevat iltaisin mieleen, yleensä aina sillä onnellisella lopulla. Toivoa siis löytyy, myös sinne tulevaisuuteen. Kuten rakas serkkuni sen sanoikin "ehkäpä siulla alkaa nyt ihan kokonaan uusi ja ihan oma elämä!" Ehkäpä niin tai siis toivottavasti se meneekin niin tai itseasiassa mie juuri päätin, että niinhän se juurikin menee. Sama vanha pakkaus mie oon, sisältökin on osittain vanha, mut pienen twistin oon luvannut siihen tulevaksi. 

Oon kaikesta dramaattisuudestani huolimatta ollut aina hyvin noh.. Vaatimaton. Tai paremmin vois asiaan muotoilla, että huomaamaton. Kiltti kaikille niille joille ei pitäisi ja täysi dorka niitä kohtaan, jotka minua vielä arvossaan pitävät. Anteeksi toverit! Oon huono ystävä, tiedän sen. Se johtunee siitä, että kasvoin ilman ystäviä, keskellä peltoa. Seuranani olivat ainoastaan sisarukset ja pari serkusta, eli en oikeasti tiedä ystävyyssuhteista yhtään mitään. Voisin katkerana osoittaa syyttävällä sormella vanhempiani, mutta olen liian järkevä siihen. He tekivät sen minkä tiesivät parhaaksi, tai ainakin luulivat tietävänsä.  Minun takiahan sieltä sitten kaupunkiin muutettiin "kun ei tuolla pojalla ole kuin mielikuvitusystäviä".

No mielikuvitusystävät jäivät sinne maalle. Tai bahahahaha! No ei ne kyllä jäänyt, sitä kun oli jo kerran luonut maailman, jossa kaikki oli hyvin, kestääkseen todellisuuden. Hullua, vai? Huomatkaa, että tässä kirjoittaa kasvatusalan rautainen ammattilainen. Hahahaha! Niin varmaan, mie oon nuoriso-ohjaaja, joka uskaltaa sanoa vihaavansa tämän päivän nuoria ja voi kuulkaa, meitä on monta! Tosin mie en oo änkenyt alani töihin, koska ehdin tajuta olevani täysin väärällä alalla ennen kyynistymistä.

Huomaan, varsinkin pitkillä matkoilla vajoavani unelmiin. Eli jos näette miut jossain hymyilemässä, älkää helvetissä tulko moikkaamaan, se on hetki täydellisyyttä, joka pitää tämän ihmisen kasassa. Samaisen hetken täydellisyyttä voi antaa miulle suklaalevyn muodossa ^^

Ihminen ei kyllä oikeasti ole edes niin monimutkainen, kuin annetaan olettaa. Eikä ihmiset loppupeleissä ole kyllä niin hirveän erilaisiakaan. Voisin melkein väittää, että samasta muotista tullaan, mut elämä värittää meistä sellaiset kuin ollaan. Uskallan myös väittää, että on olemassa ihminen joka totallu gets me ja ymmärtää, millaista on olla näkymätön.