Joskus on vain pakko pysähtyä peilin eteen ja katsoa omaa kuvajaistaan. Miulta pääsi tuskanhuuto itseäni katsahtaessa ja nyt en siis kammoksunut paria niffiä nenän päässä. Millon miusta tuli hullu?
Ihan oikeesti! Mie oon ihan sekasin, enkä ole edes tajunnut koko asiaa, vaikka se on toisinaan lätkästy aikalailla vasten naamaa. Ei kai sellaista halua itselleen edes myöntää.
Tai en tiedä, onko hullu oikea sana, mutta hullulta miun käyttäytyminen vaikuttaa. Mikä saa ihmisen olemaan täysi mulkku ihmisille, jotka välittää ja olemaan oikein sydänkäpynen sellaisille joita ei kiinnosta yhtään? Väkisinkin tulee tyhmä olo tai vähintääkin vähän hullu olo. Sama, kuin katsoisit vain oikealle ylittäessäsi tietä, etkä huomaa vasemmalta tulevaa autoa ja tämän lopputuleman me kaikki tiedämme. Nothing good comes out of it!
Metafora jonka juuri kerroin on itseasiassa niin osuva, että vieno hymy nousee miun kasvoille. Koska olokin on, kuin olisin ollut kolarissa. Kipu tosin ei ole fyysistä, vaikka krapula onkin. Päällimmäisenä voisin sanoa, että oon hämmentynyt, hyvin hämmentynyt, koska eilen näin itseni niin selkeästi ja kirkkaasti tekemässä asioita, joihin oon aina pitänyt itseäni liian järkevänä, sanomassa asioita joita vain idiootti päästäisi suustaan ja noh... Voisin syyttää humalaakin, mut ei se alkoholista johtunut. Vaan miusta ja kaikesta siitä, mitä en ole ikinä itselleni myöntänyt ja sitten käsitellyt.
Kukaanhan meistä ei valmiita tule ikinä olemaan, mut mie oon niin keskeneräinen, että voi luoja! Sain neuvon minulle hyvin rakkaalta ihmiseltä ja se kuului näin: "Sun pitäisi hävittää ittes, kerrankin olla täysin eksyksissä!" Äärimmäisen mahtava ja hyvä neuvo ja olisin tuota mieltä, vaikka sen olisi sanonu joku tuntematonkin. Muttah! Itsensä hävittäminen on pelottavaa. Enkä edes tiedä miten se tehdään. Onko kellään kokemusta eksymisestä ja itsensä hävittämisestä?
Entäs jos hävitänkin itseni ikuisuuteen, enkä löydä takaisin?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti