Kiusaaminen

Hmm...

Mistähän kirjottaisi?

Jos ottaisinkin kerrankin jonkun yleisluontoisen aiheen, joka koskettaa minuakin.

Kiusaaminen. Sitä on tutkittu, sitä on analysoitu ja sitä on koetettu kitkeä pois kouluistamme.
 Siinä kuitenkaan onnistumatta.

Olen itsekin koulukiusattu. Se alkoi seitsemännellä luokalla ja jatkui pitkälle yläkoulun loppuun asti. Pahinta se oli kuitenkin aluksi. Siihen sisältyi haukkumista, tönimistä ja eristämistä. Kiusaaminen ei rajoittunut pelkästään välitunnille. Nasaalia ääntäni pilkattiin, sitä matkittiin, kun vastasin opettajan kysymyksiin ja minulle naurettiin, keksittiin jopa laulu minusta ja nasaalista äänestäni.

 Myös ulkomuotoni sai oman osansa. Olen sairastanut koko pienen ikäni hemiplegiaa, eli minulla on lievä toispuoleinen halvaus, jonka vuoksi minut saattoi leimata tyhmäksi ja vammaiseksi. Minulla oli ystäviä jotka jaksoivat puolustaa minua ja tukea minua kaiken kiusaamisen keskellä. Hinta oli heille kova, hekin saivat kiusaamisesta osansa.

Mitä teki oppilaitos? Siirsi meidät, siis kiusatut toiseen ryhmään. Toki saimme olla nyt edes oppitunnit rauhassa ja pystyimme näin opiskelemaan rauhassa. Välitunnit saimme vieläkin viettää piilossa, varjoissa lymyten, ettei meitä vain nolattu taas koko koulun edessä.  Pian osa luokkatovereistamme kääntyi meitä vastaan ja kiusaaminen laajentui nyt myös oppitunneille. Liikunnantunnit olivat minulle pahimmat, koska en kaikkea voinut tehdä ja suorittaa, saattoi minua siis pilkata ja haukkua.

Kehitin suojamuurin. Annoin palaa takaisin samalla mitalla, vittuilin kiusaajilleni heidän heikkouksistaan. Kehitin todella ilkeän luonteen suojakseni ja se toimikin, pian sain olla rauhassa. Nyt myös ystävieni seurasta. Olin tahattomasti ilkeä myös heille, koska en enää osannut muuta. Eristäydyin muista. Ajattelin, ettei kukaan voi kaivata näin huonon ihmisen seuraa. Vihasin kaikkia ja kuvittelin kaikkien automaattisesti vihaavan minua.

Kiusaaminen vei itsetuntoni mennessään. En kestänyt enää edes asiallista kritiikkiä, vaan annoin takaisin. Rakastin esiintymistä ja se oli miulle luontaista ja saatoin olla luonnollinen esiintymistilanteessa. Kiusaaminen teki kuitenkin julkisesta esiintymisestä minulle jotain täydellisen kammottavaa. Oman äänen kuuleminen nauhalta oli kidutusta, oman kuvan näkeminen videolta hirveätä. Siis lopetin teatteriharrastuksen täysin sen takia, että kiusaajat veivät minulta positiivisen minäkuvan pois, enkä ole sitä vieläkään saanut takaisin. Kiusaaminen teki elämästäni suorituksen. En ole sallinut tähän päivään asti yhtään virhettä, en mitään mistä joku voisi minua moittia tai jolle joku voisi nauraa.



Olen vieläkin honottava ankka, se vammainen tyyppi joka on niin raastavan tyhmä, ettei sille kannata puhua. Tai ainakin tuo kaikki on jossain iskostuneena syvälle sydänjuuriin.

 Uskallan nykyään kyllä taas hymyillä, vitsailla jopa vieraiden kanssa ja PUHUA. Olen yrittänyt opetella pitämään itsestäni ja osittain olenkin oppinut. En ole tyhmä tai ruma tai edes omituinen. Olen minä. Ei ole toista minunlaistani ja siksi minullakin on jotain annettavaa maailmalle. Minussa on muutakin omaperäistä, kuin ääni ja käytös. Minulla on tietotaitoa, jota monella ei ole. Olenhan joutunut opettelemaan elämään kaksikätisessä maailmassa, ainoastaan yhden täysin toimivan käden kanssa. Minulla on rakastava ja lämmin luonne ja äärettömän suuri sydän, vaikka päällepäin se ei aina näykään. Minun on vieläkin vaikeaa osoittaa luottamusta tai kiintymystä ihmisiin, en vain osaa pukea noita tunteita sanoiksi tai teoiksi. Se ei silti estä minua opettelemasta!

Nauran nykyään itselleni. Hyväksyn sen, että olen vajavainen, niin on kaikki muutkin! Saan tehdä virheitä ja saan olla välillä vähän hölmö! Saan olla 100-prosenttinen Juho, sillä mitä olisi maailma yhtä tällaista? Varmasti muutaman ihmisen kohdalla hieman köyhempi.

Tähän on tultu. Arvet ovat ja pysyvät, mutta nyt kannan niitä ylpeydellä. Olen kestänyt jotain kauheaa, jotain mitä minun ei missään nimessä olisi pitänyt sietää. Olen elossa, olen menestynyt ja olen onnellinen. Matka tähän pisteeseen on ollut pitkä ja tuskallinen, vaikka sen ei olisi tarvinnut. Olen itkenyt tuhansia, ellen miljoonia kyyneleitä peilin edessä "miksi juuri minun pitää olla näin huono?", vaikka minun ei olisi tarvinnut. Kaikki vain muutaman ihmisen harjoittaman julmuuden vuoksi.

Siispä! Sinä siellä! Mieti ennen kuin puhut, mieti ennen kuin teet! Sillä juuri SINUN tekosi tai sanasi voi muuttaa ihmisen elämän, niin hyvässä, kuin pahassakin.

Ollaan kaikki ystäviä keskenämme!


~Juho

Hei taas kaikille kuudelle lukijalleni!

Miulla on ollut todella omituinen viikko, tai oikeastaan varmaan kuukausi, mut käsittelen nyt tässä postauksessa tätä viikkoa. Tai oikeastaan lähinnä tämän viikon unia.

Oon nyt viikon verran nähnyt todella painostavia unia. Unien toistuvat teemat on miun pelkotilat. Kaava on lähes aina sama; pelottava tilanne josta selviän kyllä kunnialla läpi ja unielämäni jatkuu taas "normaalisti". Kuulostaa kamalan yksinkertaiselta, mut tuo pelottava tilanne on hyvin pitkän pitkä vaihe ja yleensä se tulee jonkun kivan jutun jälkeen. Esimerkiksi joku on leiponut miulle kakun ja oon hirmu ilonen, kunnes tajua että oon kokoajan syönyt myrkytettyä kakkua.


Oikeastaan unien teemana on ollutkin pelot ja niistä selviäminen. Oon miettinyt useita syitä siihen, että miksi nyt? Miksi näen just nyt näitä unia? Miksi miun mieli on alkanut juuri nyt käsittelemään asioita, joita oon onnistuneesti lykännyt sivuun ja jatkanut eloani?

Hyvähän se on, että mie käsittelen noitakin asioita, sitten edes unissani. Mutta herään aina poikkeuksetta hämmentyneenä. Saatan miettiä uniani pitkin päivää ja kuten tässä tapauksessa, pitkin viikkoa.

En ole nähnyt oikeita painajaisia sitten lapsuuden, eikä nämäkään niitä sellaisia oikeastaan ole..

Mietinkö mie nyt vaan liikaa?

Boom Boom Ba

Koitan olla tekemättä tästä itkuvirttä.

 Pitkän hyvän kauden jälkeen tuli jostakin nyt tämmönen käsittämätön suru ja turhautuminen.
Tiiättekö miltä se tuntuu, kun tuntee olevansa vieraassa maassa, eikä osaa puhua paikallista kieltä? Sitä yrittää puhua ja puhua, mutta kukaan ei vaan ymmärrä, vaikka kuinka huudat ja huidot..

Miusta on tuntunu ihmisten seurassa aina tuolta. En ole ikinä ollut oikeastaan yksin, mutten seurassakaan. En ole ikinä oikein ollut yksi porukassa, vaan enemmänkin yksin porukassa.

Aluksi ajattelin, että vika on porukassa, "mokomat sisäänpäinkääntyneet idiootit!" Sitten kokeilin syyttää itseäni; "senkin sosiaalisesti awkward urpo, yritä edes!" Sitten lopetin syyttelyn ja mietin miksi en ollut yksi porukassa, vaan yksin porukassa.

Siksi etten halunnut olla osa porukkaa. Siinähän joutuu kohtaamaan muut ihmiset, jolloin on pakko jossain vaiheessa kohdata itsensä. Peiliin katsominen voi sattua enemmän, kuin  mikään muu, jos on jättänyt asioita käsittelemättä. Koitin mie joskus vilkasta peiliin, mutta siihen se sitten jäikin.

Sit yritin uudestaan ja peikot hyppäs kimppuun. Ne ei halunnu, että kukaan. Varsinkaan minä rupean tutkimaan niitä. Mutta niin mie vaan kohtasin oman mieleni peikot ja kävin järjestelmällisesti häätämään niitä. Hyvin mie siinä onnistuinkin. Ei ole pipo niin kireällä nykyään, eikä sureta yhtään niin paljon, kuin ennen.

Nyt on enää yksinäisyys seurana. Kun mie hoidin ongelmiani, en huomannut porukan muutoksia ja tipuin pois. Oon nyt keskimääräistä onnellisempi itseni kanssa, mut nyt kun osaisi ja pystyisi olemaan vihdoin yksi porukassa, olen vain yksi yksin.

Tai sit miun mielessä pyörii vielä yksi iso mörrimöykky, josta en ole osannut päästää irti, kuka tietää?

Huhheijjaa! Viime kirjoituksesta onkin jo vierähtänyt aikaa jonnin verran ja syytkin ovat ilmeiset!
Muutin aprillipäivänä vähän parempaan asuntoon, vähän lähemmäksi palveluita. Toisekseen miun läppäri otti ja hajos ja mietin todella tarkkaan, ennen kuin lähdin uutta hommaamaan. Nyt on uusi läppäri, uudet kujeet jne.

Mie oon vihdoin tehnyt sen mistä oon monta vuota ruinannut! Eli oon saanu itteäni niskasta kiinni ja alkanut lenkkeilemään. Se on aamupalan jälkeen vaan lenkkivaatteet päälle ja eikun tietä tallaamaan :)

Töissä olen ollut siis tammikuun alusta lähtien ja siellä oleminen on ollut todella antoisaa. Toki on ollut muutama vähän ikävämpi jakso, kunnes tajusin sen kuinka paljon se on itsestään kiinni, miten kivaa töissä oikeastaan on. Niin, kuin viisas äitini tokaisi "anna olla, keskity vaan omaan olemisees ja tekemisiin!"

Imatralle muuton jälkeen olen käynyt aikamoisen muutoksen läpi henkisesti, vaikka toivon todella, että osa muutoksesta heijastuu myös fyysiseen olemukseen. Olen pirteämpi, en masennu niin kovin helposti ja piru vie oon jostain lainannut itselleni rohkeuttakin! Uskallan nykyään jopa puhua ihmisille :D Toki se on miun työtäkin, mutta työn ulkopuolellakin! Toki oon vieläkin sosiaalisesti vähän awkward, mut nyt pidän sitä jopa vähän hyvänäkin juttuna.

Rohkeutta oon kerännyt muullakin saralla. Nyt alkoi hirmu säästäminen, että pääsen matkustamaan jonnekin ulkomaille ja ihan YKSIN. Tykästyiin Berliiniin pari vuotta sitten ja mieli tekis tehdä vielä yksi matka sinne, mutta sitten taas toisaalta olisi hienoa käydä jossain muuallakin..

Haaveilen, siis olen, tai siis voi kunpa olisinkin...

Joskus sitä ajattelee niin, että on skarppi ihminen, eikä koskaan unohdu haaveilemaan.
Sitten juuri tällaisina pitkinä aamuina huomaa istuvansa pöydän ääressä tuijottaen ulos lumisateeseen ja siirtyneensä johonkin ihan muualle...

Tänään olen jo ollut Ranskassa, Oulussa, Joensuussa ja hieman aikaa myös Helsingissä. Lahdessakin piipahdin. Miulle haaveilu on pakopaikka todellisuudelta. En kestäisi tätä maailmaa ja en ehkä omaa elämänikään, jos en välillä voisi karata omaan, salaiseen ja ah niin yksityiseen maailmaani, jossa säännöt luon minä. Haaveissani saan olla oma kaunis itseni, ilman kenekään kritisointia, ilman solvauksia ja ilman yksinjäämistä.

Kyllähän tämä todellinen, elävä elämäkin on kaunista. Se kauneus ei vaan aina ole siellä missä sen luulisi olevan. Joskus sille etsimiselle kannattaa uhratakin hetki jos toinenkin. Mie pidän kauniin hetkeni aina aamulla, kun juon aamukahviani. Mietin aina siinä kahvin lomassa, että mikä on miun elämässäni hyvää ja kaunista. Aina sitä yllättyy, että miten paljon sitä hyvää onkin kertynyt!

Joinain päivinä auttaa silti vain haaveisiin täydellinen uppoaminen, se on kuin miniloma omaan päähänsä. Tosin sieltä palataan aina ilman lomaltapaluu-stressiä.

 Haaveet on miun elämän yksi kantavista voimista ja aion sen niin pitääkin, sillä haaveilu saa miut hymyilemään.

Mikä siut saa hymyilemään?

Mitä se haittaa?

Mitä se haittaa, ettei miulla ole sosiaalista elämää?

Mitä se haittaa, ettei miulla ole töitä marraskuun jälkeen?

Mitä se haittaa, ettei miun kämppä ole niin justiinsa?

Mitä se haittaa, että ikkunoista vetää ja välillä on vähän vilu?

Mitä se haittaa, että miun sähkölaskut hipoo taivaita?

Mitä se haittaa, että asun keskellä metsää?

Mitä se haittaa, etten tykkää lihan mausta, mut himoitsen välillä salamia?

Minnuu se ei ainakaan haittaa.

Eilen, kun kävelin töistä kotiin tajusin asioita. Tajusin, että asuinpa missä vaan, en ole tyytyväinen.

Tajusin senkin, ettei se haittaa, täytyy vain oppia olemaan. Tajusin, että syy ei aina ole siinä kaupungissa tai sen ihmisissä, jos ei kaikki mene yksiin, joskus syypää tuijottaa vihrein silmin peilistä minua. Tajusin, ettei kahvia kannata juoda pannullista päivässä, se pissittää.

Kuka minä oikeastaan olenkaan?

Niin, tämä blogi on ällöttävän täynnä minua, ettei ole tosikaan. Tahdonkin nyt selventää, että lähtökohtaisesti kirjoitan tätä itseäni varten. Olen tokia pahoillani, että tungen yksityisen elämäni juuri SINUN tietokoneesi näytölle, mutta en voi itselleni mitään.

Tietysti miulla on tässä myös pieni taka-ajatuskin! Nimittäin keskustelun synnyttäminen, kyllähän näissä teksteissä esiintyy myös monia hyvin universaaleja asioita! Myös toivoisin, että joku itseni kaltainen ihminen lukisi tätä ja huomaisi, ettei ole ainut outo tässä maailmassa.

Niin, kuka minä oikeastaan olenkaan?

Olen Juho, se hullu tyyppi jostain Imatralta.

Totta tosiaan, hullun maine miulla on! En vaan ymmärrä yhtään, että miksi? Oonhan mie outo, mutta niinhän me kaikki ollaan jollain tavalla hyvinkin outoja toistemme silmissä, miksi minä siis olen yhtään erilailla outo? Tähän en osaa vastata ja joku voikin ehkä miettiä, että kuinka outo mie sit oon?!
Ehkäpä tämä selventää asiaa: jos olisin fiktiivinen hahmo, olisin pääroolissa monissa nykyisissä amerikkalaisissa tv-sarjoissa, jotka on pääosin tarkoitettu teinitytöille... Paitsi, että mieki katon niitä.. Mut mie samaistun!

Koska muistan lukiostakin lähinnä sen, etten ikinä päässy "piireihin", ku puhuin ihan outoja olin kiinnostunu iha omituisista asioista. Ryyppääminen ei ikinä oo ollu miun feivöritti puheenaihe ja maanantait oli aina niin tuskaa, kun kaikki puhu vain ainoastaan, että kuinka kännissä kaikki oli ollu. Sitten, ku miulta kysyttii mitä tein viikonloppunasain hyvin tyrmistyneen vastaanoton; mie katoin lauantaina leffaa ja söin jätskii.

Sain kyllä paljon huomiota sen jälkeen, kun miun polvi meni rikki ja jouduin leikkaukseen ja jouduin olemaan 6 viikkoa keppien varassa. Kyllä sillon oltiin kaveria ja auteltiin paljon, mut kas vain, kun kepit läks, ni olin ihan ilmaa kaikille, paitsi jos joku tarvitsi tupakkaa, sit oltiin taas kaveria. Mut mie olin aika tyytyväinen siihen, että sain olla yksin. Nyt vanhemmiten harmittaa, etten ikinä saanu sinä aika kavereita, kun se vaikuttaa ikävä kyllä nykyiseenkin ihan sillä, että miun sosiaalinen elämä on hyvin olematon. ONNEKSI miulla on nykyään ihmisiä joille edes puhua, mut hyö ei ikävä kyllä asu edes samalla paikkakunnalla, joten kahvittelut jää vähiin...

No siinä on pienessä paketissa mie. Outo ja yksinäinen, mutta silti tyytyväinen omaan pikku maailmaani :)