Kuka minä oikeastaan olenkaan?

Niin, tämä blogi on ällöttävän täynnä minua, ettei ole tosikaan. Tahdonkin nyt selventää, että lähtökohtaisesti kirjoitan tätä itseäni varten. Olen tokia pahoillani, että tungen yksityisen elämäni juuri SINUN tietokoneesi näytölle, mutta en voi itselleni mitään.

Tietysti miulla on tässä myös pieni taka-ajatuskin! Nimittäin keskustelun synnyttäminen, kyllähän näissä teksteissä esiintyy myös monia hyvin universaaleja asioita! Myös toivoisin, että joku itseni kaltainen ihminen lukisi tätä ja huomaisi, ettei ole ainut outo tässä maailmassa.

Niin, kuka minä oikeastaan olenkaan?

Olen Juho, se hullu tyyppi jostain Imatralta.

Totta tosiaan, hullun maine miulla on! En vaan ymmärrä yhtään, että miksi? Oonhan mie outo, mutta niinhän me kaikki ollaan jollain tavalla hyvinkin outoja toistemme silmissä, miksi minä siis olen yhtään erilailla outo? Tähän en osaa vastata ja joku voikin ehkä miettiä, että kuinka outo mie sit oon?!
Ehkäpä tämä selventää asiaa: jos olisin fiktiivinen hahmo, olisin pääroolissa monissa nykyisissä amerikkalaisissa tv-sarjoissa, jotka on pääosin tarkoitettu teinitytöille... Paitsi, että mieki katon niitä.. Mut mie samaistun!

Koska muistan lukiostakin lähinnä sen, etten ikinä päässy "piireihin", ku puhuin ihan outoja olin kiinnostunu iha omituisista asioista. Ryyppääminen ei ikinä oo ollu miun feivöritti puheenaihe ja maanantait oli aina niin tuskaa, kun kaikki puhu vain ainoastaan, että kuinka kännissä kaikki oli ollu. Sitten, ku miulta kysyttii mitä tein viikonloppunasain hyvin tyrmistyneen vastaanoton; mie katoin lauantaina leffaa ja söin jätskii.

Sain kyllä paljon huomiota sen jälkeen, kun miun polvi meni rikki ja jouduin leikkaukseen ja jouduin olemaan 6 viikkoa keppien varassa. Kyllä sillon oltiin kaveria ja auteltiin paljon, mut kas vain, kun kepit läks, ni olin ihan ilmaa kaikille, paitsi jos joku tarvitsi tupakkaa, sit oltiin taas kaveria. Mut mie olin aika tyytyväinen siihen, että sain olla yksin. Nyt vanhemmiten harmittaa, etten ikinä saanu sinä aika kavereita, kun se vaikuttaa ikävä kyllä nykyiseenkin ihan sillä, että miun sosiaalinen elämä on hyvin olematon. ONNEKSI miulla on nykyään ihmisiä joille edes puhua, mut hyö ei ikävä kyllä asu edes samalla paikkakunnalla, joten kahvittelut jää vähiin...

No siinä on pienessä paketissa mie. Outo ja yksinäinen, mutta silti tyytyväinen omaan pikku maailmaani :)

Joskus näinkin.

Lueskelin noita edellisiä postauksia ja en edes itse ihmettelisi, vaikka koht ajo kirjoittaisin itsemurhaviestiä.

Vaikka joskus on hyvä pysähtyä miettimään ja pohtimaan elämää monelta kantilta, niin ei pitäisi kuitenkaan unohtaa sitte elää. Elämässä on niin paljon hyvää ja varsinkin väsyneenä sen faktan unohtaa niin helposti. Varsinkin jos on yhtään käsittelemättömiä asioita mielen päällä, niin voi tuntua eläminen yhdeltä sumussa tarpomiselta. Vaikka oikeestihan sumussa käveleminen on jollain creepyllä ttapaa ihan hirveen hauskaa, mut kaikki varmasti ymmärtävät tuon vertauskuvan hienosti.

Pointti kai on siinä, että oppii tuntemaan omat virheellisyytensä ja puuttua niihin joihin pystyy ja niihin joita ei pysty muuttamaan, niin niitä täytyy oppia rakastamaan. Kerta pikkuviat tekee autostakin vain persoonallisen, niin miksei ihmisestäkin?

Mie oon aika kova tuomitsemaan muita. Siinä on asia johon yritän saada muutoksen. Kun ei meistä oikeasti kukaan ole toistaan parempi, korkeintaan joku on parempi pitämään virheensä salassa, kuin toiset, mut mitä se kertoo ihmisen rehellisyydestä?  Aitona itsenään oleminen on kyllä kuluttavaa, sen myönnän minäkin. Mutta tiedän myös sen, että kulissien kasassa pitäminen on tuplasti raskaampaa ja haitallisempaa. Senhän mie tiedän jo ihan henk.koht. kokemuksestakin, ei tee hyvää mielelle.

Kuten tulikin tossa yks päivä todettua, niin mie oon vähän enemmän tai vähemmän sekopää. Toisaalta jos jokainen on vähän homo ja jokaisessa asuu pieni autisti, niin kaipa jokainen on vähän pimiökin, vai onko?

Tosiasiassa mie oon vasta tutustumassa itseeni. Tähän asti oon saanut selville, että oon ihan nörtti. Jos asuisin jenkeissä, olisin epäsuosittujen joukossa koulumaailmassa, eikä se edes ajatuksena haittaa minuu ollenkaan! Mahtavaa olla outo! Tai ehkä se on vaan mahtavaa, kun pystyy jollain sanoilla kuvailemaan itseään. Mie oon AINA yrittäny olla kaikkea, taiteellinen, hirveän sofistikoitunu, joskus jopa cool. Mut ilmankos ne ei tuntunut kauhean hyviltä sillon, koska ei ne ole minua, jos niitä pitää yrittää pitää kasassa keinotekoisesti. On vaan semmonen mitä on, haistattaa pitkät niille jotka ei tykkää ja ottaa avosylin ne vastaan, ketkä taas tykkäävät :)

Oon ehkä myös vähän maanis-depressiivinen, tiedä häntä!

Joskus on vain pakko

Joskus on vain pakko pysähtyä peilin eteen ja katsoa omaa kuvajaistaan. Miulta pääsi tuskanhuuto itseäni katsahtaessa ja nyt en siis kammoksunut paria niffiä nenän päässä. Millon miusta tuli hullu?
 Ihan oikeesti! Mie oon ihan sekasin, enkä ole edes tajunnut koko asiaa, vaikka se on toisinaan lätkästy aikalailla vasten naamaa. Ei kai sellaista halua itselleen edes myöntää.

Tai en tiedä, onko hullu oikea sana, mutta hullulta miun käyttäytyminen vaikuttaa. Mikä saa ihmisen olemaan täysi mulkku ihmisille, jotka välittää ja olemaan oikein sydänkäpynen sellaisille joita ei kiinnosta yhtään? Väkisinkin tulee tyhmä olo tai vähintääkin vähän hullu olo. Sama, kuin katsoisit vain oikealle ylittäessäsi tietä, etkä huomaa vasemmalta tulevaa autoa ja tämän lopputuleman me kaikki tiedämme. Nothing good comes out of it!

Metafora jonka juuri kerroin on itseasiassa niin osuva, että vieno hymy nousee miun kasvoille. Koska olokin on, kuin olisin ollut kolarissa. Kipu tosin ei ole fyysistä, vaikka krapula onkin. Päällimmäisenä voisin sanoa, että oon hämmentynyt, hyvin hämmentynyt, koska eilen näin itseni niin selkeästi ja kirkkaasti tekemässä asioita, joihin oon aina pitänyt itseäni liian järkevänä, sanomassa asioita joita vain idiootti päästäisi suustaan ja noh... Voisin syyttää humalaakin, mut ei se alkoholista johtunut. Vaan miusta ja kaikesta siitä, mitä en ole ikinä itselleni myöntänyt ja sitten käsitellyt.

Kukaanhan meistä ei valmiita tule ikinä olemaan, mut mie oon niin keskeneräinen, että voi luoja! Sain neuvon minulle hyvin rakkaalta ihmiseltä ja se kuului näin: "Sun pitäisi hävittää ittes, kerrankin olla täysin eksyksissä!" Äärimmäisen mahtava ja hyvä neuvo ja olisin tuota mieltä,  vaikka sen olisi sanonu joku tuntematonkin. Muttah! Itsensä hävittäminen on pelottavaa. Enkä edes tiedä miten se tehdään. Onko kellään kokemusta eksymisestä ja itsensä hävittämisestä?

Entäs jos hävitänkin itseni ikuisuuteen, enkä löydä takaisin?

Ajatus

Niin. Pää on ollut nyt niin täynnä erilaisia ajatuksia, että se haittaa jo nukkumista. Parempi siis taas purkautua tänne miun henk.koht. elämän roska-astiaan. 

Mitä kaikki ne ajatukset sitten oikein ovat tai mitä ne koskevat? No, mitä eivät...

 Tuntuu, että kaikki, jopa ne syvällä pinnan alla poreilleet ajatukset nousevat kaikki kerralla tietoisuuden piiriin. Niin ja tietenkin juuri silloin, kun mieluummin nukkuisin. Tosin. väsyneenä asioihin saa kehiteltyä niin hassun absurdin näkökulman, että isot murheet vaikuttavat omituisen pieiltä, kun taas likainen tiskirätti isolta. Kaikki heittäytyy nurinkuriseksi, kun ei edes enää muista milloin on viimekerran oikeasti nukkunut kunnolla. 

Mistä ne ajatukset kumpuaa ja miksi juuri nyt? Sas se! Ehkä se on nyt tämän hetken elämän monotonisuus. Tuntuu, ettei juuri mikään yllätä.. Olin kaksi viikkoa synnyinpaikkakunnassani ja taas tulevassa kotikunnassani ja sinä aikana sain tietää, että minulla onkin siskopuoli. Ei hetkauttanut silloin, eikä se hämmästytä vieläkään, isäni on tunnetusti ollut aika seikkailija sillä saralla. Syrjähypystä ei nyt suinkaan ole kyse, unohtakaa draama. 

Olen aina ollut aika tasainen persoona, tosin on minussakin omat hiomattomat kohtani ollut. Jotenkin nyt tuntuu kuitenkin siltä, että kaikki terävät kohdat on muotoutuneet tasaisiksi ja miusta on tullut oikeesti tylsä. Tai sitten tämä on joku vaihe, joka kuluu sekin historiaan ja oon taas oma möläyttelevä itseni. Jos joku edes tulee sanomaan tähän "jaa, mut siehä ootki vaan aikuistunut", niin takaan, ettei jälki ole kovin kaunista. Miusta ne pienet hiomattomuudet on niin osa kaikkien luonnetta, ettei niitä pitäisi edes kutsua tuolla nimellä, vaan nimenomaan puhutella niitä pieniä hienouksia luonteenpiirteinä. 

Mie oon pyrkinyt löytämään tästä miun tasaistumisesta jotain hyvääkin jakyllä sitä löytyy. Oon aina ollut hirmu dramaattinen ihminen ja se, ehkä ihan kanssaeläjien onneksi on nyt jäänyt pois. Nykyään myös oikeasti pysähdyn miettimään asioita ja pohtimaan, että onko joku asia nyt ihan oikeasti sen kaiken messuamisen arvoista. Yleensä siinä tekee itsensä vaan tyhmäksi muiden silmissä ja ainakin miun tapauksessa myös omissa silmissään. 

Myös erinäiset tulevaisuuden skenaariot pulpahtelevat iltaisin mieleen, yleensä aina sillä onnellisella lopulla. Toivoa siis löytyy, myös sinne tulevaisuuteen. Kuten rakas serkkuni sen sanoikin "ehkäpä siulla alkaa nyt ihan kokonaan uusi ja ihan oma elämä!" Ehkäpä niin tai siis toivottavasti se meneekin niin tai itseasiassa mie juuri päätin, että niinhän se juurikin menee. Sama vanha pakkaus mie oon, sisältökin on osittain vanha, mut pienen twistin oon luvannut siihen tulevaksi. 

Oon kaikesta dramaattisuudestani huolimatta ollut aina hyvin noh.. Vaatimaton. Tai paremmin vois asiaan muotoilla, että huomaamaton. Kiltti kaikille niille joille ei pitäisi ja täysi dorka niitä kohtaan, jotka minua vielä arvossaan pitävät. Anteeksi toverit! Oon huono ystävä, tiedän sen. Se johtunee siitä, että kasvoin ilman ystäviä, keskellä peltoa. Seuranani olivat ainoastaan sisarukset ja pari serkusta, eli en oikeasti tiedä ystävyyssuhteista yhtään mitään. Voisin katkerana osoittaa syyttävällä sormella vanhempiani, mutta olen liian järkevä siihen. He tekivät sen minkä tiesivät parhaaksi, tai ainakin luulivat tietävänsä.  Minun takiahan sieltä sitten kaupunkiin muutettiin "kun ei tuolla pojalla ole kuin mielikuvitusystäviä".

No mielikuvitusystävät jäivät sinne maalle. Tai bahahahaha! No ei ne kyllä jäänyt, sitä kun oli jo kerran luonut maailman, jossa kaikki oli hyvin, kestääkseen todellisuuden. Hullua, vai? Huomatkaa, että tässä kirjoittaa kasvatusalan rautainen ammattilainen. Hahahaha! Niin varmaan, mie oon nuoriso-ohjaaja, joka uskaltaa sanoa vihaavansa tämän päivän nuoria ja voi kuulkaa, meitä on monta! Tosin mie en oo änkenyt alani töihin, koska ehdin tajuta olevani täysin väärällä alalla ennen kyynistymistä.

Huomaan, varsinkin pitkillä matkoilla vajoavani unelmiin. Eli jos näette miut jossain hymyilemässä, älkää helvetissä tulko moikkaamaan, se on hetki täydellisyyttä, joka pitää tämän ihmisen kasassa. Samaisen hetken täydellisyyttä voi antaa miulle suklaalevyn muodossa ^^

Ihminen ei kyllä oikeasti ole edes niin monimutkainen, kuin annetaan olettaa. Eikä ihmiset loppupeleissä ole kyllä niin hirveän erilaisiakaan. Voisin melkein väittää, että samasta muotista tullaan, mut elämä värittää meistä sellaiset kuin ollaan. Uskallan myös väittää, että on olemassa ihminen joka totallu gets me ja ymmärtää, millaista on olla näkymätön.

 

Tas kävi niin kuin aina käy. Hirveesti olis ajatuksia ja ideoita mitä jakaa, mut sitte ko aukasee tän palstan ni kaikki katoo päästä, ku pieru Saharaan. 

 Alotetaan näin raflaavasti ( koska koko tämä kaiken ymmärtäminen lähti ihan vain tästä ) miun vatsavaivoista. Joo kyllä, ei toimi, ei niin millään. Aattelin aluks, että ruokavalion muuttuminen kasvispainoitteiseen olisi tähän vaikuttanut jotenkin. Ei, ei ole. Oon tankannu lehmänhikeä ja lihaa nyt viikonlopun verran, ku oon Imatralla. Vatsa ei siltikään toimi niinku pitäisi, ainakaan täysin, mut parannusta on tapahtunu. Vessa ei ole enää peloittava paikka! 

 Tajusin nimittäin, että oon Vammalassa, omassa kodissani stressanut niin paljon, että miulle on tullu jo fyysisiä oireita siitä. Ai no mut nii, ehä mie oo siit kertonukkaa teille 1,8 lukijalle viel ollenkaan ^^ Valmistuin VIHDOIN nyt toukokuussa nuva-ohjaajaksi tuolta Lahdesta. En oo koskaan tykänny ko. kaupungista ihan hirveesti ja sit viel sain huomata et moni miun so called "kavereista" alko ärsyttämään minuu ihan suunnattomasti kapeilla maailmankuvillaan ja koska seurustelukumppanikin asui parinsadan kilometrin päässä suuressa Sastamalassa, päätin mie ottaa riskin ja muuttaa sinne. Mie en ko. paikasta tunnekaan sit juur kettää ja ku töitäkää miul ei just nyt oo, enkä hakenu Vammalaan mihinkään kouluun (en olis kyl enää jaksanukkaa koulunpenkkiä kuluttaa), niin se ihmisiin tutustuminen on hiukka haasteellisempaa. Tietenkään se skenaario, et miun päivät menee koton kykkiessä ja kissoille höpötellessä ei ollu miun mielessä, ku muuttoa tein. Osasin sitä kuitenkin pelätä ja toivoin ettei niin kävis, mut ykskaks huomaankin asian näin olevan. Niin olin siis kamalan stressaantunut koko tilanteesta, tajuamatta kuitenkaan, että stressaan.

 Turhautuneisuuteni olin jo tunnistanut aikapäiviä sitten. Mutta vasta, kun matkasin sen koko pitkän matkan tänne synnyinseudulle Imatralle tajusin oikeestaan, että miulla on ihan hölmöt lähtökohdat ihan kaikkeen. Oon pitäny työpaikkaa jotenkin oljenkortena siihen, että sopeutuisin paikkakunnalle, vaikkei miul oo hajuukaan, että mitä haluaisin oikeesti tehdä työkseni ja ei, en nyt ehkä jonkun mielestä ajattele tulevaisuuttani? Miksi ajattelisin, se on hetki joskus sitten, johon en itseasiassa voi nyt vaikuttaa. Itseasiassa mie en ymmärrä ihmisiä jotka tekee työtä jota vihaavat, koska säästävät tulevaisuutta varten. Niin no, entäs jos jäätkin huomenna auton alle? Mie en siedö ajatusta, että olisin tehnyt viiimeiset päiväni jotain mistä en saa nautintoa.

 Niinpä, koska mie TARVITSEN tekemistä. Niinpä päätinkin lähteä kansanopiston kurssille lukemaan venäjää! Hassuahan tässä on ollut juurikin se, et ihmisten eka reaktio on ollu se et "Ai no mut, se on kyl oikeesti aika hyödyllistäkin!" Joo, niinhän se on, kun ajattelee tätä maata, mut en mie sitä sen tähen lähteny lukemaan, et kun se on hyödyllistä miun TYÖLLISTYMISEN kannalta. Päätin, koska miulla on ollut sellanen salainen haave ymmärtää tuon suuren ja hui ku pelottaa kamalan itänaapurin kieltä. Se on aina miusta yks askel koko kulttuurin ymmärtämiseen, kun opettelee kieltä. Miulle on ihan herttasen sama onks siit hyötyy miun työhön pääsyssä vai, kunhan se työ johon haen ei ole sellasta jota teen ihan vaan, että saan yleisen hyväksynnän puolelleni "onhan se nyt kuitenkin töissä". Koska fuck you and your opinions!

 Kukaan ei lähtökohtasesti elä miun elämää, niinku mie sen itte elän ja mie pyrin siihen, että oppisin elämään tässä ja nyt. Menneisyys on jotain mikä on ollu ja menny, sitä mie en luojan kiitos saa enää takasin, joten turha sen kans on haihatellakkaa ja tulevaisuudest mie en mitenkää voi viel edes tietää. Voihan sitä aina suunnitella, mut matkan varrella voi kuitenkin tapahtua ihan mitä vaan, et mie ehkä luovun siitä mitä mie oon lähes sairaalloisesti tehny; suunnitellu ihan kaiken. Kyllä, ihan kaiken. Kaiken tajuamiseen miun piti symbolisesti matkustaa kaiken alkupisteeseen. Tässä kaupungissa mie petyin ensimmäisen kerran elämääni ja miusta tuntu, että tänne miun tuli palaaman, jotta ymmärrän, miksi oon NYT pettyny miun elämään. Huomasin myös, että ne mmitä mie voisin tehdä, että miun arki olis vähän mukavampi on ihan pikkujuttuja. Tässä tekstissä ei oo mitään järkee, mut hei eipä oo oikeesti elämässäkään mitään sen ihmeellisempää logiikkaa. Kiitos ja hyvää yötä karvaturrit ja sun muut! ~Juho

Äh!

En ole kirjoittanut pitkään aikaan mitään ja siihen on kyllä syynsä. Ei ole huvittanut! Kaiken suorituksen keskellä on päässyt unohtamaan kaiken vähänkin luovan toiminnan. Nyt kun suorittaminen on ohi ja miekin valmistuin, niin on jäänyt aikaa miettiä. Miettiä, mitä hyötyä on suorittamisesta minulle noin ihmisenä? Ei tasan mitään! Joo, on hieno tutkinto ja saan töitä ja olen hyvä ihminen ja blaablaablaa. Onpa tylsää! En ole työntekoa vastaan, enkä ajatellut tukien varaan jäädä loppuiäkseni, nyt kun on tuo hieno tutkintotodistus ja kaikkea. Ajatuksena työn tekeminen jonkun/jonkin alaisena ei houkuta. Haluaisin tehdä työtä itseäni varten, mutta ajatus yrittäjyydestä tässä maassa pelottaa minua. En tiedä mikä siinä pelottaa, mutta olen päättänyt antaa asian hautua nyt vielä pari vuotta ja katsotaan sitten, olisiko idea kehittynyt täysin ja olisiko yleisesti tapahtunut jotain kehitystä asioissa. Olen nimittäin jostain syystä sellaisessa luulossa, ettei pienyrittäminen vaan kannata tässä maassa, siihen ei juurikaan kannusteta ja sellaista ei juurikaan tueta. Mutta joo, eiköhän miut jonkin siwan kassalta löydetä :D Oman alan paikat ovat aika vähissä nimittäin, nyt kun täytyy säästää, niin ne säästöt lähtee just miun työkentältä... Eikä siinä, kyllä mie voisin nähdä itseni vielä jossain kassalla. Uskoisin viihtyväni kyllä. Siihen en kyllä ala, että käyn töissä viitenä päivänä viikossa, joka päivä klo. 8-16, joka aamu vittuuntuneena. Ei, siihen en suostu, vaikka se tarkoittaisi paikkaa sillan alla. Jos täytyy valita terveyden ja yleisen hyväksynnän välillä, valitsen terveyden. Perustelen tämänkin ihan sillä, että työssä josta ei saa sitä mitä työltä hakee (ja mie haluun muutakin elämältä, ku rahaa) on turhauttavaa, uuvuttavaa, kuluttavaa.. jne. Siinä mieli väsyy ja kun haet apua, saat reseptin. Lääkkeen joka pitää oireet hiljaisina sen aikaa, että jaksat tehdä töitä, tahkota rahaa jollekin muulle, hyödyttäen jonkun muun elämää, sillä kustannuksella, että sitten joskus, kun siun surkee elämä loppuu, niin oot niin täyteen pumpattu kemikaaleja, ettei siun kroppa edes maadu. Sit viel yks juttu mihin oon törmänny tässä matkan varrella. Ilmeisesti ihmisestä voi päätellä jotain sen perusteella, että hää sattuu olemaan työtön... Oonks mie ihan hakoteillä, ku väitän ettei se kerro ihmisestä yhtään mitään? Miusta ei kerro tämän ihmisen mieltymyksistä, harrastuksista saatikka persoonallisuudesta mitään. Vaikkakin aika moni on sitä mieltä, että työtön ihminen on pakko olla joko huumeriippuvainen, alkoholisti tai muuten vaan jotenkin elämässään epäonnistunut yksilö, joka on taakka muille. Kysyn kuitenkin, että paljonko tämä "yhteiskunta" hyötyy yhdestäkään rikkaasta liikemiehestä? Tilastoja ne varmasti kaunistaa, mut onko jotain käytännön hyötyä? Tiedän, että kyllä tämäkin nyt jotain loukkaa, että täällä joku vasta valmistunut karjalaishomo huutelee työttömänä isoja sanoja, kun minä syön isäni perimillä rahoillani ja itken elämäni kurjuutta, kun isi ei ostanutkaan miulle sitä uusinta puhelinta ja kengätkin on jo viikon vanhat, hyi! Että tämmöstä tälläerää. Kiitän seuraamisesta!