Turkkilaista teetä kerta-astiassa

Nyt ärsyttää, oli innoissani kirjoittamassa juttua tänne, mutta ideat katos päästä, kuin pieru Saharaan. Edes tee ei virkistä tätä länsimaisen tv-viihteen mädännyttämää mielikuvitusta. Surullista, eikö? Surullista on myös tämä näennäinen älykkyys, jolla yritän nostaa itseni jonkinlaiselle jalustalle ja koitan lähes epätoivoisesti todistaa itselleni, että kaikki on hyvin ja minussa ei ole mitään vikaa. Totta helvetissä miussa on vikani, kaikissa on ja jos joku yrittää väittää olevansa täydellinen, niin tämä ks. henkilö vois harkita aikaa psykiatrille. No kuitenkin, tämä ei nyt ole ollenkaan tämän kirjoituksen teema.

Sillä tällä kirjoituksella ei ole teemaa! Aion hölistä seuraavat rivit täysin merkityksetöntä paskaa ja te rakkaat lukijat, luette sen! Muahahhahahahaaa! Miun elämässä ei tapahdu juuri nyt mitään erikoista. Olen juhlinut ystävien kanssa, istunut viiden aikaan aamusta pizzassa ja suunnitellut tulevaisuutta ja keksinyt mitä absurdeimpia ideoita. Ensi kesällä aiomme ostaa vanhan Ladan, houkutella joku kuskiksi ja lähdemme road tripille Lappiin! Se, toteutuuko tämä ikinä, on toisarvoista. Yleensä suunnitelmat menevät mönkään ja päädymme jälleen kerran Dubliniin kakkosen hanoille.

Muutenkin, elämä tuntuu kiertävän pienen pientä ympyrää, pieni poikkeuksia unohtamatta ( such as love ^^ ). Se tuntuu turvalliselta, sillä minä jos kuka olen kangistunut kaavoihini ja hitto vie oon onnellinen siltikin. Toki aina silloin tällöin kaipaa jotain uutta ja villiä ja täydin odottamatonta, mutta kun arki sujuu niin kuin pitää, ei mitään yllättävää pitäisi olla tiedossa. Yllätykset on muutenkin arsesta, paitsi jos ne on oikein miellyttäviä :)

Hyvää isänpäivää porukat!

~Juho :)

Miksi?

Miksi otsikko? Otsikon tarkoitus on houkutella lukemaan varsinainen teksti, mutta lukeeko tätä oikeasti joku? Ihmettelen, jos joku on oikeasti kiinnostunut miun nillityksestä ja jos niitä löytyy, kehotan hakeutumaan psykiatriselle. :D Miun blogi on hirvittävän henkilökohtanen ja ensimmäistä kertaa minuu vähän jopa häiritsee. Mut oon hirveen huono kirjottamaan mistään yleisellä tasolla. Ei ketään kiinnosta, jos kirjotan politiikasta, en kyllä osaisi sanoa siitäkään mitään järkevää. Pidän blogia enemmänkin päiväkirjana, kuin mielipiteiteni julkaisualustana.
Toisaalta niin, samapa tuo. Ainakin blogi on miun näkönen, koska mie oon tämmönen ja valitan kaikesta ja tykkään nillittää.

Miun pitäis kirjottaa oppimispäiväkirjaa siitä meidän työssäoppimisjaksosta, meidän kuuluisi kirjoittaa sitä jokaisesta viikosta. Mie en ole edes alottanu ensimmäisestä viikosta, kun huomenna alkaa jo kolmas, oho! Jotenki en vaan saa millään aikaseks, koulujutut on niin puisevia, ettei niitä jaksaisi tehdä. Tiedän kyllä, että se on miun oppimista varten ja tavallaan osotan sillä, että oon jotain oppinukkin tuolla ollessani. Toisaalta, eikö näyttö ole vähän niinku sitä varten?

Samapa tuo, mitäpä tuota nyt miettimään, teen niin kuin käsketään, niin ainakin saan sen 10 opintoviikkoa. Mie siis oon Etevan kuntayhtymällä, Lahden toimintakeskuksessa työssäoppimassa ja miulla oli aluksi omat epäilykseni siitä, että kuinka hyvin tuun toimeen asiakkaiden kanssa. Siis, kun tää kyseinen paikka on semmonen kehitysvammasten työtoimintaan keskittyvä keskus. Oon tullu kuitenkin erinomaisesti toimeen heidän kanssaan, vaikka alkuun väsytti hirveän paljon aina, kun pääsi töistä. Luulenpa sen johtuneen pävärytmin muutoksesta, ku joudun nousemaan aamuisin aikasemmin, ku ennen, että ehdin bussiin ja muuta. Onhan tuo muutenkin vähän erilaista, kun vertaa koulun penkillä istumiseen. Joudun olemaan koko sen 7h valppaana ja tehdä töitä. Miulla ei varsinaisia taukoje olekaan. Työpaikalla on kaksi kertaa päivässä kahvi, aamulla ja iltapäivällä. Henkilökunta juo sen omissa tiloissaan, mutta mie joudun sen juomaan asikkaiden seurana ruokasalissa, eli oon senkin tauon töissä. Ruokailuun osallistuu kaikki, myös henkilökunta,joten tottakai mieki oon sitten siellä, vaikken ikinä syö mitään.

Mutta niin, minua kyllä kohdellaan ihan reilusti nykyään, aluksi oli vähän nihkeää, mutta koska mie en anna kenenkään pompottaa minuu. Iahn pelottaa, että kun tulee se hetki, jolloin oon viimosta päivää töissä. Nyt jo pieni haikeus, koska ne ihmisen siellä on ihan helvetin mahtavia, niin välittömiä ja hyväksyviä. Tykkään! Yritän nyt tehdä työni hyvin, josko tämä työssäoppiminen poikisi miulle vaikka kesätyöpaikan, sillä kaikki raha on tervetullutta.

Tässä tältä erää, kiitos!


~Juho :)

Pitkän tauon jälkeen

Kuppi höyryävää teetä, hyvää musiikkia ja pieni väsymys, tänään tulee siis hyvää tekstiä. En ole pitkään aikaan kirjotellu mitään, oon ollu niin stressaantunut, etten ole pystynyt tuottamaan tekstiä. Olen nyt työssäoppimassa Etevalla kehitysvammaisten työtoiminnassa ja täytyy sanoa, että oon stressannu tuotakin jaksoa niin paljon ja niin turhaan. Menetin yhdessä vaiheessa ruokahaluni kokonaan ja elin viikon pelkällä paahtoleivällä. Nyt jo kohta kahta viikkoa siellä olleena voin sanoa, ettei se ole ihan miun alaani. Ei asiakkaissa mitään vikaa ole, nautin kyllä heidän kanssaan työskentelystä, mutta ne muut työntekijät. Siellä, kuten niin monessa SOTE-alan työpaikassa on aika tarkka nokkimisjärjestys ( en sano, etteikö muillakin aloilla olisi ) ja mie oon siellä alimmaisena, koska oon ”pelkkä” harjoittelija. Ei siinä mitään, mutta miulle vyörytetään ihan jumalaton työtaakka, johon kuuluu myös työtehtäviä, joihin miulla ei ehkä ole valmiuksia, mutta miun huomautuksia ei tietenkään kuunnella, koska asia on jo päätetty, ilman miun suostumusta. Oon kuitenkin ihan vittuillakseni päättänyt pitää paikkani tuolla ja näyttää, ettei ihmisiä voi heitellä, ku kilon perunasäkkiä.
Viime kirjoituksenja nykyhetken välillä on tapahtunut huiman paljon, en mm. enää sinkku, voin muutenkin paremmin ja oon jopa löytänyt opiskelumotivaationi uudestaan. Oon alkanut suunnittelemaan elämääni eteenpäin ja oon tehny muutoksia aikaisempiin suunnitelmiini, en esimerkiksi muuta valmistuttuani Tampereelle, vaan jään tänne. Koska Lahdesta on tullut koti, vihdoinkin. Miun olo vihdoinkin turvallinen täällä, enkä osaa kuvitella, että asuisin muualla. Ajatus siitä, että joutusin alottamaan kotoutumisen jossain muualla on uuvuttava. Oon täysin kotoutunut tänne ja vuoden se vaatikin. Imatralle miulle on ikävä enää välillä vaan, enkä osaa enää kuvitella itseäni sinne asumaan. Kävin tuossa viikonloppuna Imatralla ja täytyy todeta, että olo on jotenkin niin autuas siellä. Kaikki on niin pientä ja turvallista ja, jos käy ahistaan liikaa, niin tiedän pääseväni pois. Perhettä miulla tietenkin on eniten ikävä ja oon nyt pyrkiny, et vietän vanhempien kanssa aikaa, ku oon siellä. Hyö tuntusvat olevan mielissään siitä ja ovat kovin huolissaan, jos en käy Imatralla.
Ja tiettekö mitä! Miulla on viimosen kuukauden aikana ollu jotenkin hirveen aikuinen olo. En tiedä mistä se johtuu, mut onpahan vaan. Välähdyksiä vanhasta minusta on näkynyt ja oon ilmeisesti palaamassa entiselleni ja se, jos mikä on ihan HELVETIN mahtavaa. Pyydän anteeksi, että oon laiminlyöny kaikki 2,75 lukijaa ja lupaankin kirjoittaa useammin.

~Juho :)

Mie oon sitä mie-sie-heimoo!!

Mihin heimoon sie kuulut? Kotiseuturakkaus on jotain ehkä eniten hienoa tässä maailmassa. Itse oon huomannut sen vasta nyt, kun en kotiseudullani enää asusta, mutta ai sitä iloa, kun tapaa täällä jonkun joka haastaa samalviisii :D. Sillon, kun vielä asuin Imatralla, en voinut sietää koko paikkaa ja nyt kun asustan muualla, niin en minnekkään niin kovasti halua, kuin Imatralle. Vaikka niinhän tuo taitaa olla, että aika kultaa muistot, ei sitä edes halua ajatella niitä huonoja asioita ja miksi pitäisikään?
Juhannuksena tapahtui jotain ihan omituista, koska oon ollu siitä lähtien joko itse rakkaus tai sitten entistäkin ilkeämpi ja piikikkäämpi. Olen aina ollutkin ääripäiden ihminen, jokotai muttei mitään siltä väliltä. Itseäni ärsyttää, ettei miun piikikkyys ja ilkeys ole kadonnut mihinkään, pidän vieläkin suojamuuria yllä, vaikka tiedät voivani luottaa näihin ihmisiin täällä. Vai voinko sittenkään?

Se on mielenkiintoista huomata, miten ihmisen menneisyys määrittää paljolti nykyistä käytöstä ja tapoja. Ei sitä oikeastaan osaa edes kuvailla, itse olen vaan huomannut olmasta käyttäymisestä, kuinka paljon peilaan menneisiin kokemuksiin, jotka kaikki eivät suinkaan ole positiivisia. Tietty varovaisuus on miun mielestä ihan tervettä, ulkonäkö kun ei aina paljasta ihan kaikkea ihmisestä. Haluaisin joskus kyllä vaan heittäytyä ja olla täysin oma itseni, puhua pulputtaa muut pyörryksiin. Mietin kuitenkin kaiken kahteen kertaan, ennen kuin päästän mitään suustani ulos. Varon sanomasta mitään, mitä myöhemmin voisi käyttää minua vastaan. Eli mihinkään henkilökohtaisuuksiin miun kanssa ei helpolla pääse.

Olern kuulemma muutenkin kamalan vaikea ihminen. Näin olen siis kuullut moniltakin ihmisiltä, enkä tiedä mikä minusta tekee vaikean? Se, että pistän hanttiin, jos jokin asia ei miellytä, tai että ilmaisen äärimmäisen selkeästi kantani joihinkin asioihin? Tekeekö se minusta vaikean, että puolustan itseäni varsinkin kärkkäästi? Toki, oon kova jänkkäämään asioista, en osaa tehdä kompromissejä ja loukkaannut helposti, mut en kai mie sentään vaikea ole?

Nyt olen lähinnä stressaantunut, muutto on edessä ja tekemistä hirmuinen määrä.Kaikki uusi pelottaa ja nyt varsinkin, kun en itsenäisesti ole ikinä muuttanut. Viimeeksi oli koko perhe auttamassa, nyt ei juurikaan ketään ja olen jostain syystä varma, että kaikki menee pieleen, mikä vaan voi. Olen niin epävarma omista kyvyistäni, että ihan ilettää.. Missä vaiheessa, sitä oppii luottamaan edes itseensä? Pari paniikkikohtausta on jo takana muuton takia, koska muutokset on aina jotenkin liian rasittavia miulle ja miun psyykkeelle. Toivotaan, että kaikki menee hyvin ja mie pääsen vihdoin kunnolliseen asuntoon! Pitää ajatella positiivisesti, ni sit tekee parhaansa!

Kiitos, kun jaksatte lukea!

~ Juho :

Nuudeleita aamupalaksi, teetä päivälliseksi.

Miten voi unet sekoittaa ihmisen pään näin pahasti? Olen nähnyt niin hämmentäviä unia koko viime viikon, että vähemmästäkin menisi kupoli sekaisin. Kaikista eniten häiritsee se, että tiedän niitten asioitten möyhivän tuolla miun alitajunnassa, ilman että ne ikinä kunnolla pääsee miun tietosuuteen, paitsi unissa. Mutta miksi mie näen niin hämmentäviä unia? Oon kyllä pyöritelly kaikki ihmissuhteita päässäni aika paljon viimeaikoina ja ne on tarpeeksi hämmentäviä valveilla ollessakin, saati sitten unissa, kun kaikki omituisesti vääristyy.
Mukava aloittaa kesäloma, kun päässä pyörii asioita ku kärpäsiä lantakasassa. Raha-asiat on jossain järjestyksessä nyt, toivottavasti ainakin :) Kävin kelassa ja kelan käskystä myös te-toimistossa, nyt vaan odottelen päätöstä. Olisin niin paljon mieluummin töissä, se olisi paljon helpompaa ja rahansaannista pystyis olemaan varma, mutta minuu eei otettu mihkään. Vaikka lähetin tuhatmiljoonaa hakemusta, niin monta että loput meni jo ihan rutiinilla, ehkä siinä olikin se vika. Tai sitten siinä, etten ole ikinä ollut hyvä mainostamaan hyviä puoliani. Serkkuni sanoin, mie voin aina lohduttautuu siihin, että oon vaan niin paska, ettei minuu huolita mihkään :D

Ihmissuhteiden osalta ei ole tapahtunut mitään, muutama kaveri on tullut lisää ja pari kaverisuhdetta edennyt ystävyydeksi. Se mikä niissä hämmentää minuu, on hämmentäny jo viimosen vuoden ajan. Tiettyjen ihmisten käytös minua kohtaan, on omituista. Miun on pitänyt pitkään sanoa kyseisille tyypeille, että voisivat kohdella minua, kuten ystävää kohdellaan, ei minua tarvitse millekkään ihme jalustalle nostaa. Huomio hämmentää, koska miut on yleensä sysätty syrjään ja oon tottunut siihen. Ei sillä, eihän se hyvältä tunnu, kun aina sysitään syrjään, mutta tämä ylimääräinen huomion määrä on jo vallan kummallista. Miulle riittää, että miun olemassaolo huomataan ja puhutaan semmosist asioista, joista minäkin osaan sanoa sanan, jos toisen. Insidejutut osaavat olla ärsyttäviä, jos niitä ei tajua, eikä kukaan selitä niitä, mutta siinäkin suhteessa tulee olla aktiivinen ja kysyä "mikä toi juttu oikein on?" Itse oon oppinut nyt vihdoin avaaamaan tämän turpavärkkini ja huomauttamaan, jos tunnen oloni ulkopuoliseksi. Mutta silti, liika on liikaa, en kykene asitä tarpeeksi painottamaan. En ole mitenkään erikoinen ihminen, ihan tavallinen tallukka.

Omituisista asioista se inspiraatio sitten lähtee. Söin tosiaan aamupalaksi lihanmakuisia nuudeleita, kuuntelin samalla hyvää musiikkia ja PAM, tuli hirveä himo kirjottaa ajatuksia ylös. Hyvä, että löytyi edes jostain tuo inspiraation tynkä, totuushan on, että olen kirjoittanut tätäkin pätkää yli tunnin, pitäen välillä luovia taukoja, kohta lähden ulos ja pohdin, josko ottaisin kameran mukaan.

Kirjoitettu 25.04.2011 Satamassa

Outo olo, jotenkin hirveän tasapainoinen ja virkeä. Johtuu varmaan keväästä ja auringosta, nyt voi tosissaan sanoa, että kesä tulee. Vaikka sitä ei olisi vähän aikaa sitten uskonut millään. Lumetkin suli niin äkkiä pois, ihan kuin maa olisi niellyt ne sisäänsä. Kunhan maa nyt vain lämpiäisi kunnolla, eikä huokaisisi niin kylmästi. Eiköhän se tästä, vähän kun jaksaa odottaa, kunhan vaan aurinko jaksaisi paistaa. Toisaalta, ilman vesisadetta, luonto kuivuu, eikä ole kovin mieltäylentävän näköistä katsella kuivahtanutta nurmea, muutenkin, mitä kesä olisi ilman vihreää? Suomen kesässä on parasta just se luonnon kukoistus ja se ettei se ole pysyvää.
On paljon helmpompi olla onnellinen, kun tietää ettei se ole kovin pysyväistä. Maailman tulisi pysyä liikkeessä, eikä pysähtyä liiaksi siihen onnellisuuden tilaan, että unohdetaan kuinka paljon pahaa maailmaan mahtuu.
Syy siihen, miksi vaelsin kotini rauhasta tänne sataman vilkkauteen on yksinkertainen. Tällaisella säällä kaikki sisällä vietetty aika on ajan haaskaamist. Sitäpaitsi, tää on paljon inspiroivampi paikka, kuin se sohvan nurkka, eikö?
Miusta on alkanut tulemaan hirveän itsetietoinen ja hyvä niin, koska se on vaikuttanut positiivisesti myös miun itsetuntoon, joka on tunnetusti ollut hyvin alhainen. Olen tosin vielä tapailuasteella itseni kanssa ja pikkuhiljaa yritän tutustua itseeni. Jossain vaiheessa mie toivottavasti rakastun itteeni, sillee terveellä tavalla, siis että pidänn itestäni ja arvostaisin vähän enempi itteäni. Sitku mie tykkään itestäni, ni sit muutkii huomaa sen ja tykkää miusta :D
Yleensä mie vuodatan tänne jokaisen epäkohdan miun elämästä. Se johtuu ihan siitä, että niitä asioita mie pyörittelen päässäni päivästä toiseen. Mie oon tämmönen murehtija ja pienistäkin jutuista stressaava ihminen, enkä mie useesti näe metsää puilta. Miun pitää saada oikeasti ne asiat kirjotettua johonkin, koska olen niin huono puhumaan miun asioista kellekkään. Blogi on miusta eräänlaista vuoropuhelua, jossa mie keskustelen miun lukijoiden kanssa, mutta lukijat saavat valita, että vastaavatko vai ottavatko he kuuntelijan roolin. Mie kerron miun ajatuksia ja joku ne lukee, ehkä jopa saan jonkun miettimään asioita ja parhaassa tapauksessa saadaan keskustelua aikaseks. Ajatukset on tärketä ja monasti mie mietin, että miltä miun tekstit täällä näyttää. Loppujen lopuks sillä ei ole minkään valtakunnan väliä, sillä ne täällä esille just silleen, kun ne on miun päässä ja se on SIUSTA kiinni, että ymmärrätkö PISTE

Nyt mie toivotan teille aurinkoista ja ah, niin lämmintä kevättä!

~Juho :)

Kuten jo niin monta kertaa

Mie yritän koota miun ajatuksia, siinä ehkäpä edes onnistumatta. Lukijalle tämä voi tietysti olla jonkinlainen ongelma, muttei miulle. Joten eihän tässä sit hitonhittoakaan :)

Niih, tää on tosissaan jo miun kolmas blogiteksti tälle päivälle, mut kohtalo on päättänyt edellisien kohdalla, että niitä ei julkasta, eli aina on sattunut jotain mukavaa. Edelliset julkasut olisivat olleet vähän astetta synkempiä, mut eihän tää tietotekniikka anna miun vaipua synkkyyteen näin keväällä, valon aikaan. Eikä miulla ole oikeastaan mitään oikeita murheita, on pieniä asioita jotka mie sitten pienessä päässäni suurentelen ja teen niistä maailmanlopun enteitä, siinä se.

Lahti on nyt miun koti, ainakin väliaikasesti. Oon luonnoltani vähän tämmönen kiertolainen, etten viihdy kovin kauaa yhdessä paikka, ennen kun pitää jo taas lähteä muualle, ettei käy ahistamaan. Sitä en kyllä tiedä vielä mihinkä mie sit Lahdesta lähden, kouluun meen kuitenkin vielä. Ammattikorkea olis tavotteena siellä sitte opiskelisin sosionomiks, mut tosissaan en tiedä, että mihinkä mie lähen sitten opiskelemaan. Itään mie en ennää palaa, se on vissi!

Tottakai sitä sisimmässään kaipaa juurilleen, se on täysin normaalia. Mut mie en oikein ikinä viihtyny Imatralla. Lahdessa miulla on kaikki se mitä miulla ei Imatralla ollu, paitti tietty perhe ja suku. Mut täällä on helppo tulla ain käymään, eiku junaan vaan istumaan! Sukulaisiiki näkee aina tasasin väliajoin, ni ei ehi ikävä tulla :D

Kaupungillahan ei ole niin väliä, vaan niillä ihmisillä siellä ja tietty sillä, että miten mie ite asennoidun elämään siellä uudessa paikassa. Miun pitää sanoa, että oon hoitanu asiani Lahdessa paljon, paljon paremmin, ku aikoinaan Imatralla. Sitä pysty alottamaan täysin puhtaalta pöydältä, ainakin ihmisten suhteen. Tosin, mie en osaa sanoa, että mitä mie tein ihmisten kanssa väärin Imatralla, vai onks se vaan, ku täällä on niin pienet ja tiiviit piirit, että niihin on äärimmäisen hankala päässä sisään. Ei sillä, on Lahdessakin pienet piirit, mut niihin huomattavasti helpompi päässä sisälle.

Mie ku oon tämmönen ujopiimä, ettei miusta saa sanaa ulos, ihan heti ainakaan. Kyllä mie sitte, ku opin vähän tuntemaan ihmistä, ni puhua kälätän niinku mei itä-suomalaisten luontaisesti kuuluukin. Mie mietin aina hirveen tarkkaan, mitä suustani päästän ja sitten jääkin aina hirveesti asioita sanomatta ja ne painaa vatsasta ja sit rupiaa ahistamaan ja silti en saa sanottuu, että miulla on musta mieli n. 60% ajasta, mitä mie oon ihmisten kanssa. Otetaan esimerkki; mie en ole yli vuoteen viihtynyt meidän Imatralla tehdyillä baarireissuilla, minuu käy ihan aina vituttamaan kaikki ihmiset. Lahdessa miulla on aina ollut ihan helvetin hauskaa ja se ystäväiseni, johtuu ihan täysin siitä porukasta, ei ollenkaan paikasta. Eihän miun ole mikään pakko lähteä täällä baariin, jos en mie halua, mutta jotenkin sitä aina toivoo et: "Jos tänään oliskin hauskaa, myös loppuillasta". Mut harvoin on, lähes aina on jotain draaman tynkää tai sit miul on vaan ihan vitun tylsää. Mut silti, en ole ikinä tästä puhunut, koska oon pitänyt parempana vaihtoehtona vaikenemista ja hyväksynyt sen faktan, että miun pitää vaan kestää, koska muilla sentäs on hauskaa.

Mie oon vähän tämmönen "yks asia johti toiseen ja siitä kolmanteen"-ihminen, kuten huomaa jo näistä miun kirjotuksistani. Mie annan kaiken vaan tapahtua ja niin sen pitäis kai mennäkki, että se tapahtuu, mikä on tapahtuakseen. Turha asettaa minkäänlaisia ennakko-odotuksia mistään, kun koskaan ei tiedä, että toteutuuko joku asia vai ei. Eli, vois melkei sanoa, että toimin suht spontaanisti.

Yhtä asiaa mie en ymmärrä, monien joukosta. Miksi ihmissuhteet on niin monimutkasia ja miksen mie oo ikinä osannu handlata niitä? Hirveän sosiaalinenha mie oon ja tulen toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Mut oon niin hirveän huono pitämään ystävyyttä yllä, tai siis ku oon niin älyttömän huono pitämään yhteyttä. En tiiä mikä siin on, mut mie en tykkää puhua puhelimessa ja muut keinot tuntuu jotenkin kylmiltä ( tekstiviesti, sähköposti jne.).Se on jostain syystä ihan eri juttu, jos miulle sit soitetaan, en tiiä miks, mut vastaaminen on jotenki helpompaa, mius on joku valuvika..

No mut mie sain taas purettua päätäni tänne, kiitos, että jaksoitta lukea loppuun asti :)

Koti-ikävääkö vain?

Oon nyt muutaman päivän ihan tosissaan miettinyt Imatralle muuttoa, eli siis paluuta.
Toki, mie puhuin puolvuotta sitten ihan hirveästi siitä, että haluan vaan pois sieltä,
toisaalta nyt sit taas en haluisi missään muualla ollakkaan. Jotenkin oon ajautunut koulun kanssa samaan, kuin sillon lukion kanssa aikanaan, opinnot junnaa paikallaan. En saa tehtäviä tehdyksi, enkä jaksa paneutua mihinkään, jotenkin valmistuminen näyttää
päivä toisensa jälkeen kaukaisemmalta. Jotenkin ei edes huvittais olla koko koulussa, ei vaan ole energiaa, taaskaan. Se on kyllä nähty, mitä siitä tulee, kun yrittää väkisin paahtaa koulun läpi, lukiohan jäi mukavasti viimosena vuonna kesken, koska miulla ei voimavarat enää riittäny siihen, ei yksinkertaisesti psyyke enää kestänyt sitä paikkaa.

Tää kaupunkikaan ei viehätä enää, jotenkin tää vaan työntää pois kokoajan. En tiedä mistä se johtuu, miun pään sisällähän se ongelma tietty on, mut toisaalta se on nää ihmisetkin vähän. Vaikka miun ympärillä on enemmän ihmisiä, ko ikinä ni silti miulla on hirmu yksinäinen olo. Pahiten se iskee jostain syystä sunnuntaina, en tiiä mikä siinä päivässä, mut sillon on niin orpo olo, ettei voi ku itkeä koko päivän. Tai karata todellista maailmaa kirjoihin ja elokuviin, mikä ei sekään ole terveellistä.

En mie lähe ketään syyttämään, vikaa on miussakin ja miun omissa asenteissa kaikkia ja kaikkea kohtaan. Tai oikeastaan, ku miusta tuntuu, etten oo vieläkään löytäny yhtään ihmistä joka ymmärtäis minuu täysin, oonko mie niin erikoislaatuinen ihminen, ettei toista ole? Vai onko se sit niin paljon miusta itestäni kiinni, että pitäis vaan avata tämä sanainen arkku ja kokeilla tikulla jäätä? Onko se edes kenenkään vika, että mie oon joskus vaan pohjattoman surullinen, ilman että itsekään tiedän syytä.

Mie oon puhunu liikaa miun menneisyydestä täällä asuessani, varmaan sen takia etten ymmärrä itteeni, enkä niitä juttuja joita joskus tein. Mennyt elämä on kuitenkin taakse jäänyttä aikaa, jota ei pitäis muistella ja jota ei sais kaipailla liikaa. Pitää siirtyä nykyiseen, keskittyä tähän hetkeen tässä nyt, eikä johonkin vuoteen 2006. Muistoissa eläminen ei vie mihinkään ja tekee miun mielestä vaan hallaa ihmiselle. Mie nyt tässä sanon, että minnuu saa lyödä jos puhun taas joskus vanhoista asioista ( jotenkin miun menneisyys pulpahtaa pintaan, ku oon humalassa ), koska sinne mahtuu niin paljon raskaita ja vaikeita asioita, ettei se ole kenellekään hyödyksi, että mie niistä jauhan. Mie oon niistäkin asioista yli päässyt, ainakin jollain tasolla.. Nyt ne pitäis vaan käsitellä ja unohtaa, että niin on ikinä edes käynytkään.

Eli keskitytään tähän päivään, tähän hetkeen, juodaan kuppi teetä ja poltetaan tupakka + hyvä musiikki ja annetaan elämän vaan viedä. Mie oon ajatellu, että elämä on vähän niinku äitee. Välillä se pitää hellästi sylissä ja välillä tulee vähän selkäsaunaa, mut miun parastain se aattelee ja tekkee kaiken miun hyväks. Elämä on nyt tosissaan potkinu minuu päähän viimoset 4 vuotta ja vieläkin se sitä tekee, mie ihmettelen nyt tietenkin, että mie teen väärin. Ei elämä minuu näin muuten kohtelis, jos ei miulla olis joku tärkeä asia oppimati tässä. Tai tiiä häntä, jos vaikka pitäis vaan haistattaa paska kaikelle ja nauttia elämästä. Muuttaa sinne, missä on koti (Imatra) ja mennä vaikka siivoamaan toisten nurkkia, että sais rahaa. Jos se tarkottais että miusta tulis tosi onnellinen, niin lähtisin samantein, mitään miettimättä.

Kyl mie viel yritän opiskella tuol, kattoo tän vuoden lopus mikä on fiilis, koska se ehtii vielä vaihtua moneen otteeseen tässä matkan varrella. Varsinaiseen valmistumiseenkin on vielä kaks ja puol vuotta, siihen aikaan mahtuu tosi paljon kaikkea, tiiä vaikka se koti siirtyis jossain vaiheessa Lahteen. Miks sitä pitää olla niin tunneihminen? Ku jos ajattelis järjellä tään kaiken, niin olis niin paljon helpompaa, eläis elämänsä kylmän analyyttisesti että. Mutta, pitää olla tyhymä ja tehdä niinkus sydän käskee ja se on luja ääni, kun se tuolta rinnasta karjasee.

Sitäkään mie en ymmärrä miten ihmiset pitää minuu niin vahvana persoonana. Onko se sitten sitä, että uskaltaa näyttää tunteensa täydessä mitassaan? Miun kohalla se vois ainaki olla noin, ku vituttaa jokin niin se ei jää kellekään epäselväks, itken ku itkettää ja nauran niin mahottomasti, jos sattuu naurattamaan. Olkoonkin, ettei hetki sovi silloin, mutta ei se minuu estä. Toisaalta se tekee miusta älyttömän haavoittuvaisen, koska miulla ns. sydän avoinna kokoajan, annan hirveesti ulospäin itestäni, mutta myös otan muilta. Sitä voisi miettiä, että missä menee raja siinä, että kuinka paljon mie jaksan itseasiassa kantaa hartioillani muiden murheita, kun omatkin painaa. Mut mie oon tämmönen, jos ei kukaan muu niin mie uhraudun ja annan kaiken itestäni, ihan vaan, että joku saa siitä hyvän mielen.

Miulla on ollut kohta kaks viikkoa niin outo olo, etten tiiä mitä tää on. Mie oon jotenkin muuttumassa, mutten tiiä miksi. Tiiä vaikka heräisin hirvenä joku kaunis aamu.. No ei, mut ihmisena oon muuttumassa, miun persoona on jatkuvassa kehityksessä ja tää tunne vastaa kutakuinnin sitä pahoinvointia, ennen ku oksentaa. Painaa rintaa, ihan kuin joku istuis siinä päällä, enkä osaa suhtautuu muihin ihmisiin niinkuin ennen, mitä tää on? Oonks mie muuttumassa jokskii muuks, vai oonks mie vaa sekoamassa?

Mitä tämä kaikkia edes on, voi et ku mie joskus pääsisin itestäni jyvälle.. Ehkä joku muukin pääsis siin vaihees, ehkä kenties,joku kaunis päivä.

Kuka tietää?

Don't Panic

Aina kun olen hehkuttanut, kuinka tasapainoinen ja hyvä olo miulla on, niin on tapahtunut jotain ilkeätä joka on laskenut fiilikset nollaan. Nyt on kuitenkin sellainen olo, ettei mikään tai kukaan enää onnistu lannistamaan minua. Sitä on vaan niin tyyni olo, vaikka tää kone miun sylissä räjähtäis ni varmaan nauraisin ennen kuin kuolisin verenhukkaan tai johonkin muuhun. Kuvailin jo tätä sanoilla kaunis mieli, jotenkin sitä onkin niin hiton kaunis mieli. Muutenkin kaunis olo jotenkin, onhan minussakin vikani, mut mitäs sitte, ne tekee miusta ihmisen ja vielä suht hyvän semmosen. Pää on niin täynnä hienoja ajatuksia, etten osaa valikoida niistä yhtä tai edes kahta ja muodostaa niistä järkevää tekstiä.

Jotenkin sitä vaan osaa katsoa asioita eri kantilta "Tämä tilanne näyttää nyt toivottomalta, mut yön yli nukuttua tähänkin saadaan selvyys". Väsyneenä ei kannata edes yrittää ajatella, ei siitä tule mitään. Nukkuu sen yhden yön, että on sitten virkeä ja jaksaa ajatella, jos ei muuta niin niin lähtee kävelylle. Mie lähen lähes aina kävelemään pienen lenkin, jos jokin asia vaivaa miun mieltä tai en löydä ratkaisua johonkin pulmaan.

Tunnesotkuihin on tullut jonkun verran selvyyksiä, mutta niitten tilalle on tullut uudet ongelmat. Yhden ihmisen kanssa keskustelin asian selväksi ja saimme sovittua kaikki asiat, olemme nyt ystäviä :) Toisen olen tuntenut jo useamman vuoden ja oon kantanut huolta siitä. En sitten tiedä olisko se huoli vaan ajan kuluessa muuttunut joksikin muuksi. Tunteen on niin monimutkainen asia, etten vaan jaksa ymmärtää

Kaiken tämän keskellä oon ollut hirveän aikaansaava, ostin sohvan itselleni (rakastan) ja josta pistän todennäköisesti kuvankin tänne. Sain selvitettyä Kelan juttuja ja oon viettänyt hirveän paljon laatuaikaa miun ykkösserkun kanssa :) Oon myös viettänyt laatuaikaa uusien ystävieni kanssa ja tää kaupunki vaan vie mukanaan :D

On ollut outoa, että oon ollu nyt tämän viikonlopun selvinpäin, lähes tavatonta ja ajattelinkin ensiksi, että tästä tulee älyttömän tylsä viikonloppu, mut täähän on ollut ihan loistoaikaa itsetutkiskelulle! Ja totta tosiaan, aion pitää tämän hyvä fiiliksen ainakin sen viikon, koska yleensä jo samana päivänä näistä hehkutuksista on tullut kaikki se paska niskaan.

Aloitettu 30. 12.2010

Aloittaminen on aina hankalaa ja niin se on nytkin. Viime kerrasta on kulunut aikaa jonkin verran ja tähän aikaan mahtuu paljon asiaa. Joulu tuli ja meni, oon kai vanhentunu, kun joulu on jotenkin menettäny hohtoaan. Yleensä joulun alla oon iloinen ja tulee sellanen lämmin tunne, tekee mieli leipoa kokoajan kaikkea hyvää ja olla kiltti kaikille. Tänä vuonna onnistuin vain leipomaan ja taisinpa olla erityisen vittumainen ihminen, tai siis olen vieläkin. Sain olla Imatralla kerrankin pitempään kuin sen yhden päivän, mikä oli tosi hyvä juttu. Näin vähän ihmisiä, keitä en ole nähnyt vähään aikaan kunnolla. Imatralla olon keskeytti luokkakaverin tupaantuliaisjuhlat, joita en olisi mistään hinnasta jättänyt väliin.
Juhlat olivat ja menivät ja täytyy kyllä sanoa, että en ole ikinä ollut yhtä hämmentynyt ryyppyreissun jälkeen, kuin nyt. Tai siis tuntuu, että aina kun käyn Lahdessa baarissa, niin oon hämilläni sen jäljiltä, ei Imatralla ikinä käynyt näin. Imatralla kaikki illat on tasan samanlaisia, tylsiä siis, johtuu varmaan aika paljolti seurasta, joka on siis eri molemmissa kaupungeissa. Imatralla oon serkkuni ja meidän yhteisten kavereitten kanssa ja jään yleensä vähän taka-alalle siinä porukassa. Oon se joka vahtii laukkuja tai tökin serkun sammuvaa poikaystävää. Lahdessa taas yritän viettää aikaa enemmän luokkakavereitteni kanssa, siinä seurassa en ikinä ole jäänyt taka-alalle, päinvastoin! Ainoa mikä minua itseäni ärsyttää itsessäni, silloin kun olen humalassa, on se että alan huolehtimaan ihan liikaa toisista. Oon se porukan ”äiti” ja ihan varmasti käyn hermoille, ainakin joidenkin. Yksi ystävistäni on suuttunut mulle lähes jok’ikinen kerta, kun oon pakottanut sen juomaan vettä tai vahtinut aika rautaisella otteella, ettei se hanki itselleen ikävyyksiä. Itse kun en niin usein joudu ikävyyksiin ja aika usein onnistun säilyttämään jonkin näköisen järjen päässäni, niin on helppo katsoa sitten muiden perään.
Tiedän varsin hyvin, että se on ärsyttävää, mutten voi itselleni mitään! Kun nyt satun olemaan tällainen hanhiemo, että pidän huolen kaikista viimeiseen asti. Kai se vaan on, että kun on suuren perheen lapsi, niin se tulee niin luonnostaan, se toisista huolehtiminen. Tosin oon ihan sitä mieltä, että nämä ihmiset saisivat olla kiitollisia ja varmaan ovatkin seuraavana aamuna. Eivät ainakaan ole ikinä vihoitelleet mulle ja jos en ihan väärin muista niin yksi onkin pyytänyt mua katsomaan vähän hänen peräänsä. Noniin, nythän se sitten selkis, olenkin tehnyt juuri niin kuin mua on pyydetty tekemään, no problemo!

Pää kun selkiäis joskus, oon ollu nyt niin sekaisin ja niin hämmentynyt, etten enää tiedä yhtään mitä ajatella yhtään mistään. Masennukselle en ole antanut tilaa, mitä sitä nyt suremaan? Elämä menee niin kuin se menee ja se miten se menee on paljolti musta itsestäni kiinni. Eräässä kirjassa sanottiinkin: ”Elämä on liian kallisarvoinen jätettäväksi kohtalon huomaan”. Elämä itsessään ei hämmennä minua millään lailla, kaikki menee hyvin tällä hetkellä. Tunnepuoli sen sijaan on aivan sekaisin, kun yhtäkkiä ympärillä onkin ihmisiä. Jotka pitää minusta ja vieläpä samasta syystä, minkä takia mua vihataan Imatralla, eli koska olen niin suorapuheinen. En sitten tiedä ollaanko täällä idässä vähän herkempiä tuollaiselle. Itse oon ainakin ollut sitä mieltä, että tää suorapuheisuus, kaunistelemattomuus ja tietynlainen rujous ovat peruja karjalasta. Se mikä siitä tekee niin hämmentävää on, ettei minua ole ikinä kohdeltu näin hyvin. Mulla ei ole ikinä ollut ainuttakaan ystävää, paitsi nyt. Nämä ihmiset kaikenlisäksi ovat niin samanlaisia, kuin minä itse! Kuinka uskomatonta? Että pitää muuttaa kauas kotiseudulta, ihan löytääkseen sen oman porukkansa.
Luulen, että tämä uusi ja kiiltelevä vuosi on minulle parempi kuin viime vuosi. I certainly hope so!