9.12.2010

Joulu on taas, joulu on taas, kattila täynnä puuroo!.. Hjee! Tulisi jo joulu, en millään malttaisi odottaa! Olen itseasiassa menossa 17. päivä ( Tiedän! Tosi viimetippaan! ) Ostamaan joululahjoja Tampereelta, samalla kun vien Esko-kifun uuteen kotiin :'( I Will miss you me lil' and hairy child! Pelottaa kyllä vähän, kissa pelkää omaa varjoansakin, enkä mie oo käynny varmaan 11 vuoteen Tampesterissa. Miulla kun on vielä kanan suuntavaisto niin aivan varmana eksyn, kelles sit soitan paniikissa, että autakkee, mie oon eksynny! Menisin Tsuutsuulla, eli junalla, mikä tarkoittaa, että miulla on yks vaihto Riihimäellä ja että kissa on ihan paniikissa koko matkan.

Mielialat on nyt tasaantunu siitä ylitsevuotavasta riemusta ja syvästä surusta semmoiseksi neutraaliksi. Oon kyllä vähän pettynyt itseeni, en millään saa mitään aikaseks. Toisaalta oon saanu pitkään seisoksissa olleet asiat hoitoon, hain työpaikkaa, kyselin pyykkivuoroa, valitin seinänaapurista ja päätin että ensivuodesta tulee savuton. On ollu muutenkin semmonen olo viimepäivinä, että jotain pitää nyt tapahtua. Tajusin sen, ettei mitään voi edes tapahtua, jos en itse tee asian eteen mitään. Jännä sinällään, miten kauan ihmisen täytyy elää, että tajuaa näin yksinkertaisen asian..

Voin nyt jo sanoa, ettei tämä talvi ole läheskään yhtä vaikea tunnetasolla, kuin mitä viimetalvi oli. Oon ollu vähemmän ahdistunut ja vähemmän masentunut, kuin mitä olin vuosi sitten samaan aikaan. Luulen, että se johtuu ihan siitä, ettei miulla ollu vuosi sitten ketään, paitsi min serkku. Koulussa ei ollu ketään semmosta jonka kanssa olisin oikeasti jutellut, moikattiin ehkä, mut se olikin pitkälti siinä sitten. Sekin, että miulla on ainakin välillä jotain menoa koulun jälkeen pitää virkeänä :)

Oon myös käynyt suunnittelemaan seuraavaa vuotta vähän eri tavalla kuin ennen. Aion toteuttaa joitain asioita mitä en ole ennen tehnyt. Yksi niistä olis se tatuointi jota oon himoinnu jo useamman vuoden ja tupakoinnin lopettamisella aattelin säästää rahat siihen, että ensvuodenlopussa vois olla jo ihan mahdollista päässä tikutettavaksi :D Miun tatuoinnin suunnittelee miun luokkakaveri, kunhan etsin vähän kuvamateriaalia, että mitä haluan siihen. Niin ja tosissaan se savuttomuus ja aion ehkä panostaa liikuntaan. Siis ihan perus uudenvuodenlupauksiahan nuo on, mutten halua niitten olevan sellaisia, vaan että ihan oikeasti teen jotain, enkä ole vaan kotona ja paisu entisestään. Tavoitteita täytyy olla! Jos en muuta ole nyt koulussa oppinut niin sen, että tavoitteet on kaiken a ja o. Oon myös rakastunut. Asuntooni nimittäin :D ( Mitä työ oikein aattelitte? ) Kaikkine puutteine ja vikoineen se on oikeastaan tosi viehättävä, on vain kyse siitä että miten laitan tän pleissin. Onhan tää pieni, mutten mie tarvitse tämän enempää tilaa, ainoa mille pitäis tehdä on tuo vessa. Haluan paikan pesukoneelle! Hitto vie! Varsinkin kun miul on semmoin kutina pyllyssä, että taloyhtiön pesukone on vieläkin rikki. Jos on niin mie alotan semmosen shown ettei toista tuu, mie en enää jaksa pestä pyykkejä ammeessa, kun ei ne tuu oikeasti puhtaaksi niin. Ilettää ihan ajatella, miten likasissa vaatteissa mie joudun kulkemaan, plus että miun vaatteet alkaa kauhtua ja olis kohta pakko saada uusia. En ole kyllä itseasiassa pitkään aikaan ostanutkaan uusia vaatteita, pitää sitten joululahjarahoja käyttää niihin vähän :) Kerrankin haluaisin pehmeitä paketteja.


Huuh, noniin ehkä tämä riittää tältäerää, toisaalta juttua riittäisi vaikka kuinka paljon, mut ette työ jaksa kuitennii lukea sitä. Joten ihan teitä säästäkseni rakkaat lukijani, hyvää yötä ja kauniita unia kaikille, nauttikaa talven rimeuista ja unohtakaa se pimeys. :)

Tiistai 30.11.2010

Phuuh! Kaikki on nyt niin selkeetä, ettei muuta voi kuin hymyillä. Omat tunne-elämän
heilahdukset on selvitettu ainakin suurimmaksi osaksi ja pystyn vihdoinkin vain olemaan. Stressivapaa elämä siintää jo vähän lähempänä näköpiirissä ja mikäs sen
mukavampaa onkaan? Koin samanlaisen herätyksen joku kuukausi sitten viimeeks, enkä
sen vuoksi tiedä miten suhtautua tähän nykyiseen olotilaan, kai sitä pitää vain nauttia, nyt kun vielä on hyvä olo. Yhden asian mistä aion ehdottomasti luopua on
turha jossittelu, ei se vie mihinkään!

Oikeastaan oon taistellu itseäni vastaan tän n. reilun 4 kuukautta. Voisin ehkä
pikkuhiljaa ymmärtää omat voimavarani. En ole ollenkaan heikkoluontoinen ihminen
loppujenlopuksi tai en mie tiiä ketään kuka olis mitenkään heikko. Jokainen ihminen
on miun mielestä jollain tasolla voimakas. Se tulee vain ilmi mitä ihmeellisimmissä
tilanteissa. Oon ite huomannu, että saan paljon aikaseks sillon, kun saan tehdä omaan
tahtiin. En sitten tiedä, että kertooko se miun paineensietokyvystä mitään. Pystyn
olemaan kyllä hyvin tehokas pienen paineen alaisenakin en lamaannu.

Hämmästyn kuitenkin aina itseäni, jotenkin mie aina selviän kaikesta. Miulla on ollu
sen puolisen miljoonaa kriisiä puolen vuoden sisään ja kaikki oon selvittäny ja ihan
ilman apua. Kaiken keskellä oon jotenkin pystyny vielä auttamaan toisia. Jotenkin aina ajattelen, että olipa se oma tilanne mikä hyvänsä niin kavereita on pakko auttaa. Siinä saa myös tekosyyn työntää ne omat murheet vähäksi aikaa syrjään ja antaa kaikkensa toisen hyväksi, sellaisesta tulee aina niin hiton hyvä olo. Miulla
on jatkuva tarve tuntea, että oon tarpeellinen jonkun mielestä ja tulee aina myhäiltyä itsekseen, kun joku pyytää apua miulta. Miulle se kertoo sitä, että joku
tosissaan luottaa minuun ja tarvitsee juuri miun apua, sitä tuntee itsensä niin tärkeäksi. Tässä on se haittapuoli, että usein unohdan itseni sinne jonnekkin. Sitten
kun asiat on selvinny niin heräänkin yht'äkkiä siihen, että hei hetkinen entäs ne miun ongelmat? Siinä vaiheessa ne onkin paisunnu jo semmosiks, että ne tuntuu lähes
mahdottomilta selvittää. Mie en nyt valita, ehei! Mie oon vaan tämmönen hanhiemo,
etten tiedä mitä tekisin jos en saisi auttaa muita. Varsinkin nyt kun miun omat
asiat on mallillaan :)

Miten miusta tuntuu, että nää kirjotukset menee aina vaan oudommiks?

Varttia vaille keskiyö

Kun vain osaisin sanoin selittää, mitä juuri nyt tunnen. En kuitenkaan ehkä kykene siihen, kaikki tämä on liian hämmentävää, voisin itkeä ikävääni, mutta samalla hymyillä sillä vienolla tavalla miten aina hymyilen. Jotenkin en osaa vain eritellä, tää yö on täynnä taikuutta, sellasta mitä ei sanoin voi selittää ja ehkä se itkettää, ettei ole ketään kenen kanssa jakaa tätä hetkeä, juuri tätä taianomaista hetkeä. Voisin kuvitella sen, että istuisin keskellä olohuoneeni lattiaa, joku istuisi kenties siinä vieressä. Ei sanaakaan, ettei taika vain murtuisi. Kaikkein parasta on olla ihmisen kanssa jonka kanssa hiljaisuus ei tunnu painostavalta, vaan pikemminkin hyvältä, vapauttavalta ja luonnolliselta. Aina ei tarvitse sanoja, joskus pelkkä oleminen viestittää paljon.

Toisaalta olen hirmuisen tyytyväinen itsenäisyyteeni, siihen että pärjään yksinkin, vailla ketään. Silti... En tiedä, jotenkin ontto olo, ihan kuin jotain puuttuisi ja ihan kuin se jokin olisi nukkunut pitkään ja nyt taas herännyt eloon, jokin ihan uusi tunne. Olen elänyt pienimuotoisen tunnemyrskyn sisällä nyt jo joitain kuukausia, kaipaan erästä joka ei ole pitänyt yhteyttä minuun ihan niin usein kuin olisin toivonnut, kun taas toiselta en saa rauhaa, edes ajatuksissani ja jotenkin miusta tuntuu, etten edes saisi ajatella niin. Tunteet on omituinen asia ja mie luulen, etten ikinä opi ymmärtämään niitä, ehkä olisi vain parempi pistää tunteet syrjään ja toimia puhtaan järjen pohjalta. Olisko elämä sitten enää mielekästä? Epäilen, sillä järki ei ole mitään ilman tunteen tuomaa vastapainoa, joskus on hyvä toimia ihan fiilispohjalta, enkä usko että kukaan voisi ikinä missään olosuhteissa oikeasti menestyä ilman tunteita. Ne on se palava tuli, mikä saa ihmisen toimimaan, järki käskee meitä vain ajattelemaan.

Itse elän pitkälti tunteiden ohjaamana ja siksi olenkin aina mukana ihan ihme sotkuissa, mutta hetkeäkään en silti vaihtaisi pois. Olen herkkä, ihan oikeasti, itken elokuvissa, itken kuunnellessani kaunista musiikkia tai lukiessani koskettavaa kirjaa. Nytkin valuu kyynel vasten miun poskea. En silti ole surulliin, en vain voi uskoa, että oon päässyt tähän elämässäni, en pysty yksinkertaisesti uskomaan, että selviydyin viime vuodesta hengissä. Viime vuonna tuli kysyttyä monesti "Miks mie? Mitä mie oon tehnny ansaitakseni tän kaiken?" Nyt voisin kysyä aivan samoin, mutta täysin eri merkityksessä, kaikki on niin hyvin, että oon lähes varma, että jotain pahaa tulee vielä tapahtumaan, jotain musertavaa. Tiedän, etten saisi ajatella noin ja että miun pitäisi tarttua tähän tunteeseen, mutten vain osaa. Elämä on tosissaan mysteeri jota en pysty ikinä ratkaisemaan..

Ainoa asia mitä kaipaan on rakkaus, että joku pitää huolen minusta. Mie oon aina tottunu huolehtimaan muista, se on vaan osa miun persoonaa. Miulla on suunnaton hoivavietti ja voi veikkoset kun työ tietääsitte miten paljon uhraan aikaa teidän asioiden ajatteluun. Olen huolissani ihan luonnostani kaikista ympärilläni olevista. Välitän oikeasti ihmisistä, vaikken olisikaan kauhean lämpimissä väleissä heidän kanssaan. En vain pysty katsomaan ihmistä silmiin, jota elämä on koetellut kovin käsin tekemättä itse mitään auttaakseni. Olen enemmän kuin tarpeeksi uhrautuvainen, jos joku pyytää apua, hän sitä saa. Olen unohtanut itseni sinne jonnekkin, minäkin tartteisin apua, olen sitä vain huono pyytämään, liian ylpeä kai.. Tiedä häntä.

Kukaan ei selviä yksin, se on sula mahdottomuus.

Keskiviikko 27.10.2010

Olo on jotenkin sekainen. Ajatukset suhaa päässä, mutten saa ulos mitään järjellistä aineistoa. Päätin luopua noista "nasevista" otsikoista, paljon selkeämpää käyttää tuota mikä tuolla ylhäällä nyt killuu.

Väsyttää, kiitos rakkaan naapurini joka järjestää kotibileet aina jokainen tiistai. Ei auttanut kohtelias koputus tuohon ohueen väliseinään, ei raivostunut potkaisu eikä karjaisu, party must go on.. Kostonhimoinen ihminen kun olen niin päätin ottaa aamulla takaisin sen, etten saanut nukkua yöllä. Tiesin, että ukolla on pakko olla hirveä krapula, joten päätin huudattaa "Ihanaa Aamua" täällä ja huomasin itse piristyväni, kun taas naapuri kuulosti ihan siltä, että se tekisi kuolemaa, mission completed!

Kävin eilen aaaivan mahtavalla lenkillä! En vaan voi vieläkään uskoa, että siitä tulee niin hyvä olo! Huomaan jo nyt, että jaksan paljon enemmän ja asuntokin kiittää, ei ole pitkään aikaan ollut tavarat näin järjestyksessä kuin nyt, koska mulla on niin paljon energiaa, että oikeesti jaksan pitää järjestystä yllä.

Minusta on myös tullut säälittävä kissamummeli, tai pappa anyway. Kissani Isis vain onnistuu sulattamaan minunkin paatuneen sydämen. Yöllä, ilman että heräsin oli hän kavunnut mun viereen vatsaani vasten nukkumaan. Heräilen monia kertoja yössä, jostain syystäen tiedä mistä. Niin nyt heräsin hiljaiseen tuhinan ja kun silmäni avasin näin pienen karvakerän vatsani päällä. Siinä se nukkui kaikessa tyytyväisyydessään, eikä ollut häiriintynyt mun liikkeistä ollenkaan. Tiedän, tiedän, elämäni voi kuulostaa teistä ihan älyttömän tylsältä ja sitä se onkin! Tylsää! En kuitenkaan valitaaa, tykkään elämästäni juuri tällaisena, enkä ehkä edes haluaisi lisää jännitystä. Siinä on jo ihan tarpeeksi jännitystä, kun avaan limsapulloa, että kuohahtaako se yli vai ei :D

Olen totisesti löytänyt elämäniloni uudestaan, en vaan pysty korostamaan sitä tarpeeksi ja jankkaan sitä kyllästymiseen asti, niin hyvä olo minulla nyt on! Vihdoin minulla on sitä mitä oon kaivannut vuosia. Oma elämä, omat ystävät, omat pikku ongelman ja oma arki. Varsinkin nuo omat ystävät on nyt tärkeitä, niitä ei ennen hirveämmin ollut. En olis ikinä edes ajatellut, että olisin syyslomalla käynyt lukiokaverin kanssa kahvilla, ehei minun seurani ei ollut heille tarpeeksi hienoa. Nyt minut hyväksytään ihan just semmosena kun olen, hassu hiihtäjä niinku joku sanoikin :D

Pääasia on, että nautin elämästäni, viis veisaan ihmisten mielipiteistä minua kohden, olen mikä olen ja hitto vie olen vieläpä ylpeä itsestäni. Ylpistyä en saa kuitenkaan liikaa, en ole täydellinen ja minun täytyy ymmärtää vikani ja tehdä töitä jotta niitä saisi korjatuksi. Vai tarvitseeko niitä korjata edes? Eikö juuri ne tee minusta sen mikä olen nyt? Omalla tavallani täydellinen (kö)?

Otsikko

Normaalisti tiedän mitä kirjoitan tänne, mutta nyt minulla ei ole hajuakaan, että mistä kirjoittaisin. Yleensä on pää täynnä erilaisia ajatuksia, mutta nyt en saa yhtään järjellistä ajatusta ulos. Olen nyt lomalla, mikä on oikeastaan ihan hyvä juttu, vaikka aluksi ajattelinkin tämän olevan maailmankaikkeuden perseyden multihuipentuma, mutta tämä onkin ollut oikein valaiseva kokemus.

Olen innostunut liikunnasta taas! Tuo keskivartalolla hilluva elintasokumpu on nyt sen verran häiritsevä, että aion siitä päästä eroon ennen kesää.. Tai ainakin saada sen pienemmäksi. Kävin eilen ( sunnuntaina ) lähes tunnin lenkillä ja se tunne sen jälkeen oli suorastaan sanoinkuvaamaton. Olin täysin unohtanut miten hienoa on käydä lenkillä ja miten hyvältä tuntuu seuraavana päivänä kun kaikki paikat on kipeinä. Tietää, että on tehny jotain. Tästä hyvänolontunteesta aion pitää kiinni kynsin ja hampain, sillä näin kevyttä oloa mulla ei ole ollut vähään aikaan.


Oon huomannu myös, että mulla on heränny uudestaan innostus kaikkeen luovaan, mitä ennen harrastin paljonkin. Nyt tuntuu, että se ajatusblokki oli 3 vuoden tyhmä vitsi tai ainakin huono tekosyy siihen, etten jaksanut millään paneutua mihinkään. Pitää vain pakottaa pää toimimaan niin kyllä se siitä sitten lähtee. Lomat on tosissaan vain hyvästä ja kaikkihan tykkää aina nurista etukäteen, että ihan kökkö loma tulossa ei minulla ole mitään tekemistäkään edes. Tosiasia on, että huominen on aina hauska mysteeri ja pitää vain odottaa, että se ratkeaa. Itseasiassa koko elämä on aikalailla mysteeri! Pitää vain höllentää odotuksia niin johan alkaa elämäkin maistua karamellikahvilta!

En tiedä yhtään mistä tää kumpuaa, mut elämä vaan on nyt elämisen arvoista ja hienoa hitto vie. En ymmärrä miksi oon tuhlannu niin paljon hyvää aikaa valittamiseen, vaikka mullahan on kaikki suhteellisen hyvin, jos lähtee vertaamaan sitten joihinkin muihin immeisiin. Miksi se on niin paha ettei mulla ole varaa siihen ja tuohon, kun tuskin edes tarvitsisin sitä jotain asiaa. Pääasiahan on, että on rahaa ruokaan, paskapaperiin ja kahvikupilliseen hyvän ystävän kanssa, eikö? Olin jo aikeissa lopettaa herkuttelun kokonaan, mutta kyllähän sitä voi välillä vähän. Koska se on vaan hyvä juttu, jos välillä ottaa rennomman asenteen. Asettuu mukavasti katsomaan leffaa ja syö palan tai pari suklaata ja juo vaikka yhden lonkeron ( tai mistä nyt tykkää) tai vaikka lasin maitoa. Tosin voi herkutella terveellisestikkin. Miksi ei? Tulee parempi mieli, kun kroppa voi hyvin ja kun sisällä hyrrää hyvin toimiva koneisto on helppo hymyillä, eikö olekkin juur näin?

Huhuhuuu, olenpas mie innostunut! Tätä oon odottanu kaikki nämä "pimeät" vuodet, tätä nimenomaista hetkeä, että tajuan murehtivani ihan turhaan. Nyt on aloitettu rakentamaan tietä kohti tasapainoisempaa ja onnelisempaa minää. Tiedän nyt tasantarkkaan mitä haluan ja aion tehdä töitä sen eteen ihan tosissaan. En kuitenkaan aio polttaa ihteäni loppuun vaan lepään välillä! Täytyy olla järkevä, eikä ponnistella liikaa, vaan tehdä töitä siinä määrin mihin voimat riittää niin, että voimia jää vähän varastoonkin :)


Nyt jätän tän tähän tai alan pian kirjoittamahan hyvän elämän oppaita :D

Nährään!

Come as you are

Paljon on ehtinyt tapahtua sitten viime kerran kirjoituksen. Olen ottanut kissan tänne mun pieneen asuntooni. Seuraa siitä on aika vähän, sillä kyseessä on aika arka katti ja hän lymyileekin mun sängyn alla suurimman osan aikaa. Välillä tulee kyllä osoittamaan rakkauttaan... Tai sitten sillä on vaan armoton nälkä.


Niin nyt olen kotoutunut tänne ja luulenpa, että saatan jäädä asumaan Lahteen yli 3 vuodeksi, saattaa tosin olla, että opiskelun takia muutan muualle, jos nyt edes lähden opiskelemaan ammattikorkeaan. Lähtisin opiskelemaan samaa alaa, mutta nyt on ehkä vähän liian aikaista sanoa mitään, hyvähän se on olla kyllä tavoitteita.. Olen saanut tosissaan ihan oman porukan koulussa, semmosta mulla ei ole ollut peruskoulun jälkeen ja se olikin suurin syy miksi lukio floppasi, mulla ei ollut kavereita siellä. Ei ainakaan samalla tavalla kuin nyt on, että oikeasti tuntee kuuluvansa johonkin, kiitos teille :) Niin, tällä paikalla on muutenkin enemmän annettavaa, kuin Imatralla ehkä ikinä on, vaikka mulla onkin sinne välillä ihan järjetön ikävä. Se oikeestaan johtuu ihan siitä, että mun perhe ja sukulaiset ( ainakin valtaosa ) asuu siellä. Onneksi meillä on suvunkeskisiä häppeninkejä aika paljon vuoden mittaan niin tulee nähtyä immeisiä :)

Jos joku kysyisi, että millaista itsenäistyminen on ollut, niin vastaisin ihan suoraan, että vaikeaa. Ennen kuin on edes tottunut siihen, että onkin vastuussa kaikesta itse ja pitää itse hoitaa kaikki asiat, niin ehtii järkyttyä yksinasumisen hankaluudesta monen monta kertaa. Nopeasti tähän on tottunut kuitenkin ja nyt kaikki sujuu jo ihan rutiinilla. AInoa asia mitä en ikinä jaksaisi tehdä on siivoaminen, mutta sitä nyt harvat jaksaa tehdäkkään niin usein, kuin minä yritän. Toinen on ruoanlaitto, oon muutamia päiviä elänyt paahtoleivällä, kun en oo jaksanu tehdä ruokaa. Ehkä olen vaan peruslaiska ihminen.

Täällä ollessani oon myös löytäny sen hyvin pitkään kadoksissa olleen itsetuntoni. En tiedä, ehkä se johtuu ihan siitä, että oon saanu tehdä kaikki itse ja sit kokenu niitä onnistumisia. Ihmiset on täällä myös iha erilaisia, täällä ihmiset on tottunut erilaisuuteen ihan eri tavalla, kuin Imatralla. Täällä nyt onkin piiikkasen enemmän populaa ja se onkin hyvä juttu. Minä olen erilainen, tulen aina olemaan ja olen helvetin ylpeä siitä!

Good night my dear friends.

Hometown Glory

Niin, kaipa tuo otsikko kertoo kaiken. Lahti alkaa olemaan jo koti, oon tottunut
ikkunasta näkyviin näkymiin, liikenteen meteliin ja ennen kaikkea kaikkiin ihmisiin.



Koulukin on jo alkanut ja täytyy sanoa, että tykkään mahdottoman paljon siellä
käymisestä, en oo ikinä ollu näin innoissani kolmen koulupäivän jälkeen. Osasyynä
on tietenkin meidän aivan mahtava ryhmä, joka on täynnä kaikenkaikkiaan mukavia
ihmisiä. Toki opettajilla on myös oma osansa koulussa viihtymiseen, oikein mukavia
ovat olleet, oman inhokkiopettajan oon kyllä jo löytänyt.

Elämä tosissaan hymyilee nyt, vaikkei rahaa olekkaan niin olen kuitenkin tosi
tyytyväinen elämän kulkuun. Ainahan on ne omat ylä- ja alamäet, mutta niihin
täytyy vain tottua ja mukautua, on mukava välistä hymyillä. =)



Oon oppinu tykkäämään tästä asunnostakin, vaikka oonkin ollu alusta saakka tän
lumoissa, niin nyt tämä vasta onkin kiva! Uuden hyllyn kyllä haluaisin, vaikkei
tuossa siskolta saadussakaan mitään vikaa ole. Haluaisin vain jotain vanhaa
lisää tähän kämppään, vaikka miulla onkin hirveesti vanhoja huonekaluja, ja
koriste-esineitä.



Pitäisi vain kai uskoa, että kaikki kääntyy hyväksi jossain vaiheessa ja pitäisi
vain tarttua hetkeen ja olla murehtimatta huomista, se tulee sieltä halusi tai ei.

- Juho -

Happy Now? Not really...

Jos olisin tienny puol vuotta sitten, että minkälaista miun elämä olis nyt, niin
en eläisi näin. Asuisin Imatralla ja yrittäisin sinnitellä, lukion loppuun jotenkin.
Sillä, vaikka sainkin asunnon josta pidän tooodella paljon, lähden opiskelemaan alaa
joka minua erityisesti kiinnostaa ja asun kaupungissa josta pidän, en ole kovin
onnellinen. Eniten minuu stressaa tää miun rahatilanne, miulla on n. 15€ jolla pitää pärjätä
luoja tietää kuinka kauan, takuuvuokrat maksamatta ja oon velkaa varmaan
kaikille jotka tunnen. En itke helposti, mut tänään on kyyneleet virranneet aika
vuolaasti, oon vielä niin ylpeä, etten kehtaa myöntää, etten oo yhtään onnellinen
täällä. Kaikille jotka kysyy, miten miulla menee niin vastaan vaan että hyvin menee,
ei valittamista.

Asiaa ei paranna, että olen yksin täällä, sitä kaipaa tukea ja turvaa ja parhaiten
sitä antaa tutut ihmiset. Hirveen monet ovat kyllä luvanneet tulla, mutta niin ne
tulee sitten joskus, tiedä josko asun siinä vaiheessa jo jossain sillanalla. Mut
kaikki on tervetulleita, vaikka sitten sinne sillanalle, jos sinne joudutaan. Niin
ehkäpä tämä tilanne olis siedettävämpi, jos olisi joku tukiverkko täällä johon, mut
kun kaikki miulle tärkeet ihmiset on niin kaukana, niin olo on kamalan yksinäinen.

Oon vaan ja ainoastaan onnellinen, että koulu alkaa ja että miulla on pitkiä päiviä.
Voi hetkeks unohtaa nää murheet ja keskittyä johonkin, missä vielä on jotain mieltä.
Oon entistä enemmän innoissani koulun alkamisestä, kun pääsen taas opiskelemaan
psykologiaa, oikeesti miun lempiaine ikinä, ehkä meille opetetaan sietämään paineita.
Sopisi minulle ainakin kuin nakki korvaan, sillä nyt jos milloin on niitä paineita.

Varmaan monet nyt ajattelee, että murehdin turhia ja että tunnelin päässä on aina
valoa.. Mut helppo se on huudella, jos itsellään on asiat hyvin ja sitäpaitsi
jokainen kokee eri tilanteet eri tavalla. SINÄ, niin sinä siinä, et tiedä yhtään
miten ahdistavaa on olla minä tällä hetkellä, että älä edes kehtaa tulla mussuttamaan
siihen! Joo joo, tiedän, yritätte vaan piristää.. Mutta ei kiitos, itseasiassa vaan
pahennatte tilannetta vaan. Kaikkein vähiten haluan tuota lässyttämistä, kun
muutenkin syyllistää itseään tähän pisteeseen joutumisesta. Kyllä, aivan Kelalla
kestää käsittely, samoin sossulla, mutta miksen mie säästäny hanakammin? No koska
ajattelin liian optimistisesti, että ehdin saada rahaa ennen kuin muutan, toisin
kävi. Tässä ollaan mieli riekaleina, silmät punasena ja täysin yksin, jos koskaan
niin nyt olen.

Olisi enemmän kuin kiva, jos joku oikeasti pystyis huojentamaan miun mieltä.
Kertois, että tähän on hyvin helppo ja nopea ratkaisu, mutta ei Suomessa kun asutaan,
täällä byrokratian luvatussa maassa, täällä mikään ei ole helppoa eikä yksinkertaista. Varsinkin jos satut olemaan vammainen,
työtön ja vailla ammattia
oleva opiskelija, en nyt yhtään ihmettele miksi Suomen nuorisolla ei mene yhtään
hyvin.

Katsotaan josko tässä lähipäivinä löytäisin tunnelin, jota ei ole muurattu molemmista
päistä umpeen...

Huh, Hellettä!

Rakkaat kolme lukijaani! Täytyy häpeäksini myöntää etten ole ollut kovin aktiivinen
blogini kanssa ja pyydän tätä mitä syvimmin anteeksi. Mutta, jos nyt jaksaisi enemmän keskittyä tähän.

Viime kirjotuksen jälkeen, olen saanut tiedon, että olen päässyt opiskelemaan
Lahteen Nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajaksi jotenka muutto sinne on tiedossa ihan
tässä lähiaikoina. Oon ihan täpinnöissäni, että vihdoin pääsen itsenäistymään
vanhempieni tukemana ja pääsen vieläpä vähäksi aikaa pois tästä kaupungista!

Tottakai on surullista jättää Imatra taakse, koska vasta nyt tuntu, että löysin
porukkani ja sit vaa lähen pois opiskelemaan. Tosin eipä tuo välimatka oo hirveä ja
kunhan vaan muistaa pitää yhteyttä niin kyllä se porukka pysyy, toivottavasti.

Oon kuvaillu nyt aika paljon, mut oon niin tavattoman kriittinen, että en oo niitä pahemmi pistäny niit mihikkää. Mutta tuossa on kuva minuun silmästäni, sitä ei oo
muuten muokattu, kuin että siitä on tehty osittain mustavalkoinen. Jokin silmissä
viehättää minuu, en tiiä mikä, mut niistä saa kivoja kuvia kuitenkin :)

Tässä on muutenkin ollu vähän kaikennäköst, stressii, ahdistusta, iloa, riemua ja
humaltumista :D Mutta siis ihan paras kesä on ollu, tai ainakin mielenkiintosin
ikinä, kiitos serkulle ja muille mahtaville tyypeille, jotka nyt dumppaan tänne.
No mt no worries, oon 3 vuoden jälkeen takas täällä, etten mie mihkää ollu häviämässä!

An ordinary life

Tosta viimosesta merkinnästä onkin kulunu aikaa iha mukavasti ja tähän
väliin on mahtunu yhtä sun toista tapahtumaa. Olin tossa koko viime viikon
kuumeessa jostain ihmeellisestä syystä, ei lääkäri ottanu miusta selkoa, muuta
kun et tulehdusarvot oli taivaissa. Sainkin sitten antibioottikuurin ja se
onneksi toimikin loistavasti. Ainut mikä jäi muistoksi sairastelusta on tosi
ilkeä yskä, joka ei muute oikein häiritse, mut illalla ja aamulla aina yskittää
tosi paljon. Onneks on ollu tuota yskänlääkettä, se on auttanu vähän, mie en kyl
ikinä oo uskonu että nuo mitään auttaisivat.

Semmonen kesänaloitus oli siis, onneksi sairastuin vasta, kun helteet loppui tai
siis kun nyt on viileämpi ku mitä oli siinä yhdessä vaiheessa. Käytiin serkun
kanssa mökilläkin pyörähtää, mie olin ihan paniikissa ku olin ratissa ekaa kertaa
8 kuukauteen. Sitä oli jotenkin vieraantunu ajamisesta, mut ihan hyvin meni
säilyttii hengissä, eikä autokaan kärsiny mitään vaurioita. Ensi viikolla meen
taas mökille, mutta tällä kertaa vanhempien seurassa, enkä aatellu ajaa meitä
sinne. Mutta tänään (keskiviikkona) olis tarkoitus lähteä kaveriporuklla Lahteen, kattomaan serkkua, joka muutti sinne eilen, et todella pitkään jaksettiin odottaa :D
Kiva mennä kuitenkin kattomaan millaseen asuntoon hän muutti, varsinkaan kun ei
tiedä, jos itellään olis sama suunta tossa kesän lopussa. Just juteltiin tämän
serkun kanssa siitä miun kouluun menosta niin miun on vaan pakko päästä sinne
kouluun, muuta vaihtoehtoa ei vaan ole. Lukion opo soitti miulle maanantaina ja
kyseli, että aionko jatkaa lukiossa, en aatellu. Pääsin kouluun tai en, lukioon
en palaa, vaikka maksasivat.

Imatralta lähen pois se on varma juttu, ei täällä vaan ole mitään, mikä minuu
täälläkään pitäis. Junat kulkee, että aina voi tulla käymään täällä, mut asumaan
mie en tule tässä kuppakylässä enää ikinä, se on varma. Lappeenrantaa lähemmäks
en suostu tulemaan, ellei oo joku ihan erikoistapaus sitte. Kyllä tää on aikalailla
nähty paikka, eikä jotenki oo semmonen olo, että tänne kuuluisin, jokasella on se
oma paikka, eikä miun paikka vaan ole Imatralla. Mut en usko, että se missään
hirveen isossakaan paikassa on, joku semmonen kivan kokonen paikka kun löytyis.
Tää aihekkin on kyllä niin moneen kertaan käsitelty, että huhhuh. Eikä tässäkään
paikassa olis mitään vikaa, mut en usko saavani täältä semmosta työtä jota haluisin
tehdä.

Oon tehny hirveesti musiikkilöytöjä tässä viimeaikoina, mikä onkin aika jännää,
koska oon aika nirso musiikin suhteen ja miulla on ehkä vähän omituinen maku.
Mut musiikkimakuhan kertoo ihmisestä, ni miehä oon aika outo ihminen, eli
tämä musiikki jota kuuntelen sopii miulle ku nenä naamaan. :) Mutta niin miun
musiikkimaku on monipuolistunu ihan älyttömän paljon, ku vertaa esimerkiks vuoden
takaseen.

Hmmm.. Oonpas tylsä tällä kertaa, mut ei vaan jaksa kirjottaa iiiihan kaikesta nyt
tähän.

452010

Vappu oli ja meni ja täytyy kyllä sanoa, että oli ihan älyttömän hauskaa.
Oli ihan ykkösporukka, nämä joiden kanssa oon aika usein juhlimassa, nyt
en kuitenkaan ennen tämän kuun loppua. Kivaa pitää välillä taukoa ja nyt
on oikeastaan vähän pakkokin, kun ei rahaa ole. Pitää kuitenkin säästää,
jos ja kun pääsen sinne Lahteen kouluun niin olis varaa sitten muuttaakin
sinne. Oonkin pysyny budjetissa aika hyvin, jos ottaa huomioon kuinka
monta kertaa se on muuttunu tässä ja yleensä oon supistanu sitä entisestään.
Pääasia on, että rahat on kasassa Heinäkuun puolessa välissä, ongelmana
on sitten se itse muutto, kun en itse omista autoa, eikä kukaan tuttukaan
kai omista pakettiautoa, että miten saan kaikki miun kamat sinne uuteen
paikkaan. Oon niin huono kysymään apua, että oon vielä nesteessä sen
muuton kanssa. Katoin tossa jotain muuttofirmoja ja täytyy sanoa, että
niillä on aika itkettävät hinnat, ettei tämmösellä opiskelijalla kyllä ole
varaa maksaa niin paljon muutosta, kun siihen muutenkin uppoaa niin paljon
rahaa ja ennen kaikkea aikaa.

Inhoan tätä odottamista kyllä yli kaiken, varsinkin kun ei tiedä mitä odottaa,
että odpttaako hyvää vai huonoa uutista. Toivoisin, kyllä että pääsisin nyt
tähän kouluun, koska ennen kaikkea haluan sille alalle, enkä olis tyytyväinen
mihinkään muuhun. Tosin se on otettava, mitä annetaan, eikö vain? Muutenkin
se koulu oli jotenkin liian hyvä ollakseen miun paikka, se on ihan keskustassa
mikä miusta on hyvä, koska ei oo kiva, jos joka paikkaan on jo koulultakin pitkä
matka. Nyt yritän löytää vielä asunnon siitä läheltä, en vaan oo jaksanu kattoa,
kun ei oo varmaa, että muutanko vai en....

Ärsyttää tämä tietämättömyys ja epävarmuus, olisi kivaa, että olisi edes jotain
varmaa tiedossa. Ei vaan ei, pitää odottaa kesäkuuta ja arvatkaa vaan odotanko,
kesään 16. päivää ku kuuta nousevaa, mut ei se sieltä yhtäään nopeammin vaan
tule, vaikka kuinka toivoisin. Inhottaa, kun ei voi kunnolla suunnitella mitään,
kun ei tiedä mihin kouluun pääsee, että onko suuntana Lahti vai Lappeenranta.

En kyllä ymmärrä sitä, miksi sitä tietoa pitää pantata näin pitkään, se oli joku
johonkin lakiin liittyvä asia, mutten yhtään tiedä, että mikä. Toki oppilaitoksilla
on muutenkin hirveästi töitä ja opiskelijoiden valinta on varmaankin hirveän
haasteellista, mutta silti ihan hirveetä kidutusta tämä odottaminen. Voisiko joku
valaista, että miksi saa kertoa vasta 16 kesäkuuta, sisään päässeet opiskelijat?

Onneksi on miulla on kaikki ihmiset ympärillä jotka jouduttaa aikaa, sehän kun
kuluu nopeammin silloin, kun on hauskaa ja on tekemistä. Nyt tosin on aika tylsää
ja tunnit vaan matelee, paitsi kohta huomaankin, että olisi jo aika käydä unten
maille. Huomenna ( keskiviikkona ) olisi koulua välillä 14.30-15.45, ei ihan
innostais tuohon aikaan enää mihinkään kouluun mennä, mutta perjantai onkin
onneksi vapaana, joten viikonloppu alkaisi jo ylihuomenna, harmi vaan ettei
miulla oo mitään tekemistä viikonlopuksi, eiku voimme odottaa tännekkin vain
enemmän ja enemmän narinaa, kunnesn rakkaat lukijani ovat kaikonneet ja ainoa
joka tätä lukee olen minä. Noh itseäni varten minä tätä nytkin kirjoitan, ettei
sillä kai niin väliä ole.

Terkut teille rakkaat pallerot ^^

Huokaus

Viimeset viisi päivää on ollu yksiä miun elämän parhaimmista, ensin viikonloppu
Heinolassa Kirkon Nuorisopäivillä esiintymässä. Sitten tänään ( Tiistaina )
Lahdessa pääsykokeissa, jotka meni miun mielestä tosi hyvin, ainakin jäi hyvä
fiilis koko päivästä siitä kiitos tuolle serkkulikalle joka oli miun tukena
ja turvana tänään. Oon kyllä nyt niin täpinöissäni noista pääsykokeista, koska
se koulu olis tie pois Imatralta, enkä ihan heti olis tulossa takaisin kyllä :D

Niin viikonloppu oli kyllä unohtumaton, kuinka moni on esiintynyt jäähallilla?
No minä olen! Jännitti ihan hirveän paljon, katsojia kun oli ympäri Suomea
ja mie en oo hirveesti viettäny aikaa tuolla näyttämöllä kuitenkaan.
Seurakin oli ihan mahtavaa ja illat, kun ohjelma loppu oli ihan parhautta.
Istuttiin vaan iltaa porukalla ja puhuttiin niitä näitä, semmosta rentoa oleilua
mitä oon kaipaillu. Eli Perjantaina lähettiin Imatralta siinä kolmen aikaan
iltapäivästä ajelemaan kahdella autolla kohti Heinolaa, pysähdys oli Utissa,
jossa sitten syötiin ja juteltiin. Heinolassa oltiin siinä kuuden maissa ja
kierreltiin vähän sitä jäähallia, illalla oli sitten soundcheck ja sen jälkeen
messu ja meidän esitys, jännitin niin paljon, että ihan tärisin.

Tottakai mainitsin harrastuksestani siellä pääsykokeissa ja sainkin selville,
että sieltä koulusta oli ollu opettajia ja oppilaita kanssa Heinolassa.
Eli hyö on varmasti nähny meidän näytelmän, josta muuten saatiin ihan loistavaa
palautetta, että ihmiset oli tykänny paljonkin. Nyt on vaan semmonen mukava euforia,
että on saanu selvitettyä molemmat kunnialla läpi ja nyt keskityn tohon lukioon
vielä vähän aikaa ja sitten alkaa loma :) Toivottavasti pääsen vielä töihinkin
niin kaikki olis hyvin..

16 kesäkuuta odotellessa, silloin saan tietää pääsinkö kouluun :)

Viikonloppu

Sanon ehkä aina näin, mutta tämä viikonloppu oli kyllä ihan parasta vähään
aikaan. Olin kylläkin kahtena päivänä ryyppimässä, mut tuntui että olin
täysin oikeutettu käymään baarissa pitämässä hauskaa ja vieläpä mitä parhaimmassa
seurassa! Vois sanoa, että nyt elän sitä elämää, mitä oon pitkään halunnu.
Tosin olisi kiva, viettää näitten ihmisten kanssa aikaa, myös selvinpäin.
Ilmapiiri oli nyt niin erilainen, kuin tavallisesti, en tiedä mistä se johtuu,
mut oon vaan iloinen, että niin tosiaan oli :)

Toinen asia mistä olen toosi onnellinen on, että vihdoin sain itselleni pöydän
tänne miun pikkuruiseen huoneeseen. Tämä on meidän vanha ruokapöytä, että tilaa
löytyy kyllä olla ja levittäytyä. Tämä on tosi kätevä, koska tarvian aina sen
oman rauhan, jos esimerkiksi kirjoitan jotain, vaikkapa novellia. Tai jos muokkaan
kuvia ja tallentelen niitä sitten tässä, niin mukavampi se on näin rauhassa tehdä,
kuin että istuis keittiössä, missä on enemmän hälinää kuin rautatieasemalla.

Pöytä myös mullisti miun huoneen ilmapiirin, nyt täällä oikeasti viihtyy, eikä
edes tee mieli maata olohuoneessa sohvalla, kun voin ihan hyvin tuijottaa
televisiota täälläkin. Sain tässä nyt sitten sen oman pikku piilopaikan itselleni
ja ihan vain siksi, että mulla on vihdoin pöytä täällä. Uskomatonta miten pienet
asiat voi muuttaa asioita täysin ja miten niin pienistä asioista voi iloita.

Väsyttää ihan älyttömästi, ettei tästäkään meinaa oikein tulla mitään.
Mutta niinhän elämän kuuluukin väsyttää, ei sitä muuten tietäis elävänsä.
Saa kyllä nähdä miten pitkää tätä miun iloa riittää, mutta toivon kyllä
että tämä nyt kestää pitkään, sillä oon vähän parempaa seuraakin, kun oon
hilpeä :)

Kiitos, hei hei =)

All this shit is gone

Haah, kesä! Sen voi jo melkein haistaa, kun astuu ulos, tosin se on täällä
"kaupungissa" vaikeampaa, kuin maalla jossa asuin n. 11 vuotta sitten.
Tosin siellä tiesi kevään saapuneen ihan vaan siitä, että kun päänsä työnsi
ulos niin paskan haju tyrmäsi lähes tajuttomaksi. No kuitenkin, tulevan
kesän lähestyminen näkyy myös ihmisissä ja jostain syystä minua ärsyttää!
Ihmiset on niin helvetin pirteitä ja iloisia, että ottaa ihan päähän.
Oon kyllä itsekin huomannut, että oon vähän iloisempi ja pirteämpi, mutta
silti ja kaikki se "kevättä rinnassa" lässytys käy hermoille BIG TIME!

Hirveän moni valittaa, että kun sataa vaan kokoajan, vaikka niinhän sen pitääkin.
Lumi sulaa nopeammin, kun sataa vettä ja miun mielestä vesisade on kaunista ja
sopii iloisempaakin päivään, onhan se kuitenkin elämää ylläpitävä asia :)
Jotenkin tuo jatkuva vesisade inspiroi, tulee todella hyviä ideoita mieleen,
mistä voisi kirjoittaa. Usein ne kyllä jääkin sitten vain ideoiksi, harvoin
saan mitään oikeasti kirjoitettua. Tuo ajatustyö on kuitenkin tärkeää..
Hahah, kuullostin ihan meidän äidinkielen opettajalta. Nytkin sataa, kun
kirjoitan tätä ja ehkäpä siksi tätä asiaa löytyykin niin paljon. Moni
varmasti tietää sen, että jos on ongelma niin ratkaisu löytyy tuleen katsomalla.
No se pointtihan on se, että oikeasti pysähtyy miettimään, eikä hösää ympäriinsä
kokoajan. Sama sateen kanssa, miun on vaan pakko pysähtyä kuuntelemaan sateen
ropinaa vasten ikkunalautaa. Ehkä siksi miun kaikki tarinat alkaa: "Sade rummutti
ikkunaani vasten, kun heräsin...."

En nyt sano, että vihaisin auringonpaistetta, päinvastoin rakastan auringonvaloa!
Se saa asiat näyttämään paljon hienommilta ja kauniimmilta kuin mitä ne ehkä
oikeasti ovatkaan. Auringosta saa elivoimaa, sehän nyt on ihan tunnettu
fakta. Mie oikein miten sen nyt sanois.. Herään eloon keväällä, kun aurinko luo
ensimmäisiä lämpimiä säteitä. Kyllä sen huomaa muutkin, että piristyn keväällä
ja jaksan tehdä vähän enemmän ja olla vähän enemmän oma itseni :)

Noh, tämä jäi vähän lyhykäiseksi, mutta viettäkää oikein mukava kevät ihmiset!

Yritän kirjotella tässä taas, jos vain jaksan/viitsin istahtaa siksi aikaa :)

Cold blooded killer

Ei helvata mikä sää tuolla on oikeasti, ärsytti polkea kouluun ja takaisin
tuossa lumisateessa ja vain yhden tunnin takia! Ei näköjään riitä, että on
maanantai, pitää viellä tulla taivaan täydeltä paskaa ( eli lunta ).

Viikonloppu oli kyllä yksi parhaista pitkään aikaan, näinä kolmena päivänä
selkiyty juuri ne asiat joita oon puntaroinu ehkä viimeisen vuoden päässäni.
Tavallaan tuli se tunne, että kuuluu jonnekkin ja ettei tuolla paskan seassa
tarvitse tarpoa yksin, vaan siellä on muita ihmisiä tarpomassa miun seurana.
Harvoin on ollut noin tapahtumarikasta viikonloppua ja oon vaan iloinen, etten
jäännyt kotiin, koska olisin vaan istunut täällä murehtimassa kaikesta ja sitte
kuitenkin purkanut sen muihin ihmisiin sangen ikävällä tavalla.

Nyt kun jälkikäteen kun asioita ajattelee niin olisin voinut kohdella ystäviäni
ja kavereitani hyvin eri tavalla. Olen käyttäytynyt niin tavattoman epäreilusti
ja lapsellisesti, etten itsekkään oikein ymmärrä omia tarkoitusperiäni. Eihän
se heidän vikansa ole ollut, että miulla on sattunut olemaan vähän vaikeaa omassa
elämässäni ja lähinnä vaan oman laiskuuteni ja ylimielisyyteni takia. Tämän
takia oon menettäny monta mahdollisuutta sellaisiin asioihin joita nyt kaipaisin
elämääni, mutta niiden saaminen on vaikeutunut tosi paljon.

Miksi sitä tilannetta ei näe niin selkeästi kun asia olisi ollut estettävissä/
korjattavissa? Olenkohan oikeasti vain tyhmä? Joskus tulee sellainen tunne, etten
ikinä löydä oikeita sanoja/tekoja tilanteeseen, jossa niitä ehdottomasti
tarvittaisiin vaan sulkeudun hiljaisuuden verhon taakse ja jätän ajatukseni
ilmaisematta. Sitten on vielä sekin, että oon elänny niin pitkään vain
vanhempiani varten ja olen jättänyt itteni ihan hunningolle, samoin kuin
kaikki ystäväni siinä samalla. Miulla ei ole ikinä ollut ns. "normaaleja"
ystävyys-suhteita vaan ne on ollu aikalailla yksipuolisia. Tarkoitan, etten
mie ole tehnyt juurikaan mitään, että se ystävyys tavallaan jatkuisi, vaikka
juuri ystävyyden pitäisikin kestää koko elämän. Vai olenkohan vaan jotenkin
tunnevammainen, koska kätkeydyn hirveän useasti salaisuuksiin ja valheisiin, sen
sijaan että kokeilisin puhua totta. On olemassa muutama ihminen, jotka
todellisuudessa tietää mitä miulle oikeasti kuuluu ja ilman heitä mie olisinkin
jo varmaan vajonnut syvemmälle.

Olen tässä opetellut elämään vain itseäni varten ja tekemään ratkaisuja jotka
tuntuvat minusta hyvälle, ilman että mietin kokoajan mitä miun vanhemmat asiasta
ajattelevat, ei sillä etteikö sillä nyt olisi ollenkaan väliä. Tottakai arvostan
heidän mielipidettään ja kenties neuvojakin, enemmän he tietää elämästä, kuin mie.
Onhan heillä pitempi kokemus asioista kuin mitä miulla on. Oon antanut ihan
hirveän kuvan omasta perheestä, siis jotenkin että minua tyrannisoitaisiin.
Ei ne tahallaan, vika on enemmänkin minussa, mitäs oon tehny niin kuin on
käsketty, kyseenalaistamatta ollenkaan. On puuttunut rohkeutta tehdä omia
valintoja, vaikka pitemmällä tähtäimellä se olis ollut kannattavaa.

Noh kuitenkin, oon päässy aloittelemaan omaa elämääni, itseäni vartenhan täällä olen
jokatapauksessa. Asiat pitää kuitenkin miettiä loppuun asti, eikä vaan kiirehtiä
asiasta toiseen käsittelemättä sitä ensin, eikö niin?`

Kiitos ja näkemiin =)

I gotta feeling

Huhm tää lopputalvi/kevät on ollu kyllä semmosta tunnemyrskyä, että ei ole tosikaan. On eletty onnistumisen tunteestä epäonnistumiseen ja jossain vaiheessa oli usko jo ihan lopussa. Nyt on kuitenkin jo ihan eri fiilis ja tuntuu, että johonki suuntaan tässä nyt mennään, pitää vaan toivoa, että on oikea suunta. Huomenna käyn miun vanhalla ylä-asteella hakemassa jäljennöksen miun päättötodistuksesta ja sit haen kouluun, ennen kaikkea pois Imatralta. Ensisijaisesti haen Lahteen, Hämeenlinnaan ja sit tähän lähelle Lappeenrantaan. Toivon todella, että johonkin pääsen, että saisi vähän aikaa otettua välimatkaa Imatraan ja näihin ihmisiin täällä.
Oon tehnyt paljon hyviä päätöksiä, ensinnä rauhoitin vähän baarissa käyntiäni ja aloin taas käydä lenkillä, jo ihan sen takia, että sillä tavalla saa stressin purettua. Oon tehny löytöjä myös musiikin saralla, hirveän paljon oon löytäny artisteja joista en ollu ikinä edes kuullut. Musiikki se vaan on miun elämän suola, en osaa elää ilman musiikkia. Monesti se on minuu piristäny tai sit auttanu keskittymään ja ennen kaikkea auttanu ajattelemaan.

Oon tosi monta kertaa huomannu, että valittelen tänne erinäisistä asioista, ihan vaan sen takia, kun ei oo oikein ketään kenelle puhua. Moni asia on ollut kyllä ihan tyhmiä, vihan vallassa kirjotettua kakkaa mitä ei sitten kuitenkaan ole tarkoittanut. Toisaalta on vaan hyvä, että on saanu kanavoitua sen kiukun johonkin ja miulle moni asia on helpompi hoitaa tällei kirjoittamalla.

Tajusin vähän aikaa sitten, että miulla on menny ajamisen suhteen taslvi ihan ohi ja monen päivänä olis tehny mieli vaan hypätä autoon ja ajaa vaik Lappeenrantaan ja ihan YKSIN, mut ku on köyhä niin ei oo autookaan :/ Että se on pakko mennä junalla melkeenpä tai jättää menemättä kokonaan ja jäädä kotiin.. Tartteis taas vaan päästä johonkin ihan yksin, pois Imatralta edes hetkeks.

Kitkerää teetä

Nyt on uusi kone ollut käytössä jo hyvän aikaa ja oonkin ollu tosi tyytyväinen
tähän. Tosi kivaa, kun on kone joka oikeesti toimii, hävettää ihan kun tuo vanha
kone on nyt äidillä ja se on hirveän hidas, ei ollu noin hidas sillon, kun oli miun käytössä. Tai sitten en vaan itse huomannu sitä, kun oli ehtiny ehkä jo tottumaan.
Kamala nörttiolo, mie vaan jauhan miun koneesta :D

Mutta tosiaan päätin sitten kuitenkin yrittää saada lukiosta paperit ulos, edes
jotkin. Miulla kun on vaan tosta matikasta kiinni ni jos saisin ne läpi ja kerättyy tarpeeks kursseja ni saisin edes sen päättärin. Nyt on intoakin viedä tää loppuun,
ku jotenki tuntuu ilkeältä lopettaa nyt, kun ajattelee kuin paljon rahaa ja aikaa
oon syytäny tähänkin. Ja jos en neljän vuoden jälkeen oo saanu tota matikkaa läpi
ni ehkä sitten voi heittää hanskat tiskiin ja oikeesti luovuttaa. Suunnitelmissa
olis joskus kouluttautua nuoriso-ohjaajaksi ja kyllähän sen ehtii sitten vuoden
päästäkin tekemään, en oo sitte kun vaan sen vuoden vanhempi ja ehkä viisaampi.

Mut silti säästän rahaa, kyllä sille aina käyttöä löytyy, jos ei muuta niin laitan sukanvarteen, ei sitä koskaan tiedä millon sitä rahaa tartteis. Ja taidan jatkaa säästämistä kunnes oon lukiosta päässyt, tai saas nähdä, saattaa olla että haluan
ennen ens kevättä muuttaa pois kotoa. Oon jankuttanu tuostakin jo toista vuotta
mutta ikinä saa mitään aikaseks, senkin takia, etten oo kunnolla suunnitellu
mitään.

Tiedän kyllä, että jahkailen vaan samoista asioista ja miun päätökset vaihtuu
kokoajan, mutta tällä jatkan, että lukion käyn loppuun ja saan ne paperit!
Ei ole niin kiire lähtee Imatralta mihinkään, kyllä täällä viihtyy ja ei se
vuosi loppujenlopuksi ole niin pitkä aika.

Siinäpä se, sainpahan taas purettua tänne..

AINIII oon innostunu taas käymään lenkillä ihan kunnolla, siis kävin eilen
käyn tänään, kohta lähden ja meen jokainen päivä ensviikollakin :) Sain
innostuksen, kun näin jo vähän tuloksiakin, jenkkakahvat on pikkuhilja
kuluneet pienemmiksi. Muutenkin on pirteämpi olo, eikä tuu mielialan ailahteluja
niin paljon ku vaikka kuukaus sitte, mutta se on tää talven pimeys osasyynä
siihenkin. Kaamosmasennukseen auttaa kuulemma liikunta, jotenkin tuli tyhmä
olo, kun en käynny sillon lenkillä ollenkaan vaan makasin vaan kotona ja
tylsistyin. Nyt oon tehny niin, että oon lähteny lenkille, kun on tylsistyminen
uhannut :) Tai ainahan sitä jotain hyödyllistä keksii, tai ei sen tekemisen tarvi
niin hyödyllistäkään välttis olla, kunhan on jotain, ettei joutilaana ole.
Mie kun en osaa vaan olla, pitäis olla kokoajan jotain puuhaa, mut sit ei ikin
keksi, että mitä tekis. Tänään teen yhen koulujutun valmiiks ja huomenna meen
koululle, vaikkei miulla ole koulua ja palautan sen :D Hyötyliikuntaa saan
siitäkin.

-Kuittaan-

Iloisia ajatuksia.

Yllättävän positiivinen maanantaipäivä ollut kyllä, johtuen siitä ehkä, kun
sain olla yksin viikonlopun. Muutenkin oli ihan hyvä viikonloppu, ei ollu
missään vaiheessa liian tylsää, käytiin serkun ja hänen poikaystävän kanssa
Onneloimassa jaa join taas kerran hieman liikaa ja kärsin elämäni harvinaisimmasta
tapahtumasta, nimittäin krapulasta! Miulla sitä ei ikinä tule, paitsi nyt :)
No mut kuitenkin oli kiva ilta ja tuli samalla taas avattua keskusteluita
joita ikävä kyllä ei ole ennen käyty ollenkaan, tätä oon kyllä ihmetelly, mutta
nyt ne on käyty ja kaikki on hyvin.
Tänään oli eka päivä kuukauteen, kun menin pyörällä kouluun ja oli kyllä ihan
mukava välistä lähteä vähän myöhempään, raskasta se oli kyllä polkea tuolla ja
senkin takia se oli hyvä juttu. Saa rasitettua kroppaa vähän eri tavalla.
Nyt kun olisikin lopputalven tälläset kelit niin olis hyvä, tämä -5 on just
sopivan kylmä, niin ettei tarvitse palella, kun käy lenkillä, oon nyt
kuukaudessa tiputtanu n. 4,5kg pois ja sain inspiksen käydä lenkillä ihan tosissaan.
Plus, että oon jättäny herkuttelun tosi tosi vähälle. Aion jatkaa ainakin kesään
asti ja toivon mukaan jaksan vielä kesänkin näin niin ehkä sit alkais jo näkee
oikeasti tuloksia. Vaikken mie nyt mikään hirveän lihava ikinä ole ollutkaan,
niin on hyvä hoitaa asia, ennen kuin siitä tulee ongelma ja johan tuota
vatsaa alkoi ollakkin :D Ja asia häiritsi jo sitenkin etten oikein tykänny
itsestäni, mikä sitten jo taas vaikutti mielialaan. Vielä kun äitini osti
jättimäisen peilin olohuoneeseen, se peittää ehkä noin kolmenneksen meidän
seinästä ja ei voi olla näkemättä itseään kun menee katsomaan televisiota.
Vielä kun oon niin pitkä ja se on niin matala niin nään itsestäni vain
keskivartalon. Mutta nyt tosiaan oon saanu hyvä alun laihtumiselle ja on
vieläpä motivaatiota, niin kyllä tästä hyvä tulee ja terveellä tapaa laiha.

Luonnettakin olen yrittänyt kehittää eteenpäin, vähän jos saisi sitä
avoimmuutta ja iloisuutta takaisin ja unohtais sen synkeen ja
pessimistisen ajattelutavan. Niin teinhän mie tavallaan pienen lupauksen,
että koitan olla vähän iloisempi ja sosiaalisempi, enkä niin sulkeutunut.
Ja täytyy sanoa, että kai siinäkin on pientä muutosta tapahtunu tai minä
niin tiedä, muuthan sen tietää paremmin, mutta kova on yritys! Hiljainen
oon vieläkin vähän... Ei sitä vaan jotenkin osaa sanoa mitään aluksi, mut
sit lämpenen pikkuhiljaa :)

It's Wednesday

Hrrr! En lähteny tänään kouluunkaan, kun oli niin kylmä aamu, enkä viitsiny
6 euroo käyttää siihen, että olisin bussilla menny yhden tunnin takia. Sitten
vielä tämä korvatulehdus, joka raunioittaa miun hermoja, kun en kuule kunnolla.
Terveydenhoitaja käski syödä buranaa aamuin illoin.. En ainakaan vielä oo
huomannu että olis auttanu, mut toisaalta nyt on vasta toinen päivä, kun syön.


Toivon todella, että miun uus kone ja uusi nettiyhteys tulis pian, koska tuo
mokkula alkaa ottaa jo pattiin, mie kuitenkin oon aika paljon koneella
( liikaakin!!! )ni olis hauskaa, ettei menis puolta vuotta siihen, että saan
päivitettyä facebookin. No ehkä tällä viikolla tulisi sitten sekin, niin ei
enää tartteis kiroilla :) Harmittaa, kun ei oo ollu mitään projektiä itselläni
mikä veisi sitten aikaa, ettei tulisi istuttua tässä niin paljon. Onneksi
kohta alkaa näytelmäharkat johon ajattelin, kerrankin paneutua kunnolla, niin
voi sitten hyvällä mielellä lähteä sitä esittämään. Sit olis vielä tarkoitus
pudottaa painoakin, vähän, en ole paljon vaa'alla käynyt, mutta olo olis
semmonen, että lisää on tullu.. Ostin sitten kromitabletteja, ne kun vie
makeannälän pois ja tuntuis toimivankin, koska tuo pulla on saannu olla
rauhassa pöydällä.

Tuli eilen hirvee himo kirjoittaa, mut ei taaskaan ollut mitään ideaa
päässä, harmittaa hirveästi, koska yläasteella sain aina kehuja novelleistani.
Lukio kun alkoi, niin en oo saanu mitään järkevää aikaseks kirjoittamisen saralla.
Toisaalta kirjoitankin tarinoita niin kuin kirjoittaisin niitä jollekkin, voisi
kokeilla niin, että kirjoittaisi vain itseään varten, koska sitten sillä ei
ole mitään väliä minkälainen se tarina on. Aluksi aattelin, että pieni tauko
tekee vaan hyvää tarinoiden laadulle, mutta ei se sitten mennytkään ihan niin..
Kirjoittaminen on sellainen taito jota täytyy harjoittaa, että se pysyy yllä,
vähän niin kuin fyysinen kuntokin, jonka olen antanut repsahtaa senkin..

Miun ihmissuhteet ei oo juurikaan muuttunu, vähän etäännyttiin yhen kaverin kanssa.
Huomasin vaan, että nää 9 vuotta mitä oon sen tuntenu, niin on opettanu kaiken
siitä ihmisestä, ettei siinä oo mitään uutta ja yllättävää piirrettä. Ei tosin
ole minussakaan, mutta kyllä sitä joihinkin ihmisiin vaan kyllästyy ajan myötä.
Kaikista parhaiten sen huomasin viime perjantaina baarissa, kun käytiin serkun
ja tämän miun kaverin kanssa. Okei se oli hänen eka baarireissu, mutta silti!
Tosi kiva fiilis, ku toinen istuu kädet puuskassa nurkassa hiljaa tai sitten se
naputtaa pöytää.. Vielä kun ks. tyyppi on aika säästäväinen, niin vettähän se
sitten joikin lähes koko illan, siinä ei kyllä oo mitään vikaa. Oletin, että kun
juomaan lähdettiin niin olis sitten juotukin. Miun ilta meni sitten sitä murehtiessa.
No mutta opin hänestäkin sitten jotain uutta, mutten niinkään yllättävää.

Viimeeksi puhuinkin jo siitä Lahteen muuttamisesta ja kouluun hakemisista yms. yms.
Olen ollu aika innoissani asiasta jo lähinnä sen takia, että pääsen Imatralta pois.
Ei täällä oikeen ole mitään vikaa, ku ihan liian pienet piirit joihin on hiton vaikea
päässä mukaan. Lahti ei sinänsä oo yhtään isompi paikka ku tääkään, mutta enemmän
ihmisiä siellä asuu ja sieltä on paremmat yhteydet muualle, ku mitä täällä on.
Oon miettinyt, että josko lähtis johonkin ulkomaille kesällä, vaikka ihan viikoksi.
Ottais jonkun halpislennon ja lähtis vaan, olis kyllä kiva saada joku mukaan.
Yksinkin voisi lähteä, mutta se olis paljon hauskempi, kun olisi seuraa, kaikilla
miun kavereilla vaan on tuo rahallinen puoli vähän heikompi kuin miulla niin he
eivät pääse :( Vaikka olishan se kivaa lähtee yksinäänkin, olis sitten oma hommansa
siinäkin kyllä ja pääsis vähän tuulettamaan päätään Suomesta. Mutta nämä nyt on
vain haaveita, jotkaa tuskin toteutuvat ei se silti estä haaveksimasta :)


Kiitos tästä!

-Hemmo

Futuuri.

Ärsyttää tosiaan, kun en ikinä jaksa päivitellä tätä ja oon miettiny, että
jos vaikka lopettais koko bloggaamisen, kun tuntuu, että omaksi iloksi lähinnä
kirjoitan.


No kuitenkin, tää viikko on ollu jotenkin omituinen, en oo saanu oikein kiinni
vielä tästä vuodesta. Ollu kokoajan niin epätodellinen olo tai semmonen, että
jää miettimään "tapahtuuko tämä oikeasti?" Oon ollu koko viikon niin surullinen,
enkä tiedä miksi, oon vaan ollu. Turhautumistakin on ollu, monesta eri syystä.
Elämästä on tullut niin yllätyksetöntä ja mie kun tykkään yllätyksistä, siis
positiivisistä, että voisko joku yllättää miut iloisesti, ei väliä miten.
Mut olis kiva saada vähän väriä elämään, ei muuta. Miun korvakin on ollu
lukossa ehkä kaks päivää ja alkaa olla jo kipiä :( Oonkin valitellu sitä
suureen ääneen :D Jos jotain hyvää pitää ettiä niin löytyyhän tästä nyt
paljonkin hyviä puolia, siis tästä viimesestä kahdesta viikosta. Mein
harkat alkoi eilen, on kiva välillä päästä kodin ulkopuolelle, oon vihdoin
tehny päätöksen miun koulun suhteen (Kitos serkulle avusta!)ja öö.. Tilasin
uuden koneen itelleni, kun kyllästyin tän miniläppärin tehottomuuteen ja
tuohon mokkulaan.


Oon tehnyt myös musiikillisia löytöjä ja vielä ihan sattumalta! Kings Of Leon
on ollu tämänkin päivän suuri pelastus, koska samalla kun oon kuunnellut
heidän tuotoksia, niin oon myös miettinyt asioita. Aina kun saa ajatella rauhassa
niin tulee parempi mieli ja niin kävi nytkin.

Joku varmaan mietti tota miun otsikkoa "Futuuri"... No se on siellä, koska oon
saanu nyt jonkin suunnan mihin lähteä, eli koulujutut on nyt hiukan selkeämmät.
Haen Lahteen kolmelle eri linjalle, enköhän johonkin niistä pääse, jos en niin
se ei haittaa. Jotenkin tuntu, että täältä pitää päässä hetkeksi pois, vaikka
kyllä ikävä tulee se on varma, mut takaisin pääsee aina. Olin vielä reilu
kolmisen viikkoo sitte ihan eksyksissä koulun suhteen, mutta onneksi minulla on
serkku joka sitten etsi minulle kouluja sen mukaan mihin halusin. En ollu ikinä
edes ajatellu Lahtea, mutta hän sai miut vakuuttuneeks, että se on hyvä paikka.
Oonha mie siellä yhen viikon viettänytkin, joskus aikaa sitten ja se oli kyllä
ihan miunoloinen paikka, siis että viihdyn siellä. Mie aina ylistän mein sukuu
täällä ja parii serkkuu, mut hyö on ollu miun tukena ja turvana niin kauan, ettei
heitä voi haukkuakkaan, vaikka joskus onkin erimielisyyksiä. Noh mutta kuitenkin
pointti oli nyt siinä, että tulevaisus näyttää joltakin, eikä ole vain suuri
mysteeri.


Kiitos nam!

2010

Hmm... Jos joku nyt kysyis, että mikä fiilis jäi vuodesta 2009, niin olisi
pakko vastata, että oon vaan tosi helpottunut siitä, että se on vihdoin ohi.
Ei ollut ihan miun vuosi, vaikkakin siihen mahtuikin ihan hirveen paljon
hyviä asioita niin oli myös hirveesti semmoista pahaakin. Mutta ei ole
mitään mistä ei olisi yli päästy ja selvitty ja nyt jälkikäteen naurattaa
kaikki ne miun kommellukset.

Mennyt vuosi oli myös siitä erikoinen, että miun ja miun ystävien välit on
kylmenneet kamalan paljon tässä, ilmapiiri on suorastaan hyytävä. Oon miettinyt
pääni puhki, että mistä se voi johtua, että onko kyse nyt siitä, että en ehkä
oo pitäny niin paljon yhteyttä ku ennen ja oon hengannu nyt vähä eri ihmisten
kanssa siis serkkujeni. Anteeksi en ala keneltäkäänn pyytelemään, siis jos pitää
olla niin tyhmä, että luulee miun unohtaneeni kaikki ystäväni. Toisaalta te
miun so called "friends" ootte oikeesti niin puistattavan tylsää seuraa, ettei
mitään rajaa. Mutta no, enpä minäkään aina jaksa olla mielenkiintoinen, joten
teidän kanssa on myös rauhoittua. Sitten toisaalta, miuta ei harmita, että välit on
nyt kylmenneet, ehkä se on ihan hyväkin tai siis ystäviähän tulee ja menee, mut
onneks sukulaiset pysyy tai no niitten kanssa on pakko tulla jotenkin toimeen :D

Sukulaisista puheenollen täytyy nostaa muutama serkku nyt ihan palkintokorokkeelle,
että ovat jaksaneet minua. En ehkä avaudu teille ihan kaikesta, mutta onko nyt niin
tarvekkaan, eiköhän myö tunneta jo niin hyvin, että tiedetään ilman sanojakin, jos
toisella on vähän huono päivä? On tapahtunut semmonen välien uudelleenlämpiäminen
miun ja tän yhen serkun kanssa josta en tiiä lukeeko hän edes tätä, mutta sittenpähän
on täällä tämäkin. Vasta nyt uutena vuotena juteltiin niinku sillon ennen vanhaan
ja miun pitää ihan anteeks pyytää häneltä, että oon pitäny niin paljon juttua
sisälläni, enkä oo kertonu. Sitten on tää miun toinen serkunrenttu, jonka kanssa
oon pyörinyt nyt aika monta vuotta putkeen :DD Toivottavasti tunnistatte itsenne
tästä. Hänelle kiitos ihan siitä, että oot ollu seurana, ei oo ollu yhtään tylsää
päivää siun kanssa :D Katri-Helena soikoon jatkossakin pysäkillä ;P

Nyt minuun itseeni. Tää vuosi on avannut ihan täysin uusia juttuja miussa itessäni
( vaikka onkin vasta toinen päivä ). Tai en sitten tiiä, että onko muutos alkanut
jo joskus kauan aikaa sitten. Oon löytänyt itseni sillätavalla uudestaan ja nyt
vasta alan olla sinut itteni kanssa. Ehkä on jo aikakin alkaa tykätä ittestään,
sillä se ainainen itsesääli ei nyt vaan ole kovin tervettä. Oon ettiny hyviä
puolia ittestäni ja oonkin niitä löytänytkin. Ilman apua en oo tässä nyt, kiitos
kovasti niille jotka on ollu miun kanssa, koska kuitenkin ihmiset peilaa itsensä
muista ja ilman teitä kaikkia en oikeestaan tietäis mikä olisin. Oon Hemmo henkeen
ja vereen, nyt kun jo esittelenkin itseni Hemmoksi, enkä mieti, että "hetkinen...
oisko pitäny sittenkin sanoa Juho?" Ei ei ja ei, oon Juho vain virallisesti, mutta
ystäville ja sukulaisille oon aina Hemmo, älkää ikinä unohtako tätä seikkaa, vaikka
en mie loukkaanu vaikka minuu kutsuis mikskä.

En jotenkin osaa loukkaantua mistään, minuu saa kohdella ku kodinkonetta, mutten
osaa suuttua, tai niin oli ennen. Nyt otan ohjat omiin käsiin ja teen niinkuin
itsepiristyskirja neuvoo eli kun tunnen, että minua on kohdeltu huonosti niin
myös sanon siitä. Sen puoleen tää vuosi voi olla monelle rankka, semmoselle,
joka on tottunut, että "sehän on vaan Hemmo, ei se kuitenkaan suutu.." Totta
helvetissä suutun ja nyt myös näytän sen, vain muutama on nähny miut oikeesti
vihaisena ja joku sanoikin, että oon aika pelottava, kun suutun. Että tiedoksi
kaikille; tänä vuonna Hemmon sietokyky on paaaljon pienempi kuin viime vuonna,
että kannattaa miettii, mitä suustaan päästää. Mie en nimittäin pelkää mennä
henkilökohtaisuuksiin, oon niin monta vuotta vaan tarkkaillu ihmisiä, etsinyt
virheitä ja hitto vie miulla on tiedossani niin paljon kaikkea paskaa, että
teinä pelkäisin. Ei kannata kuitenkaan huolestua, suuni pysyy kiinni kyllä,
en ikinä menis kertomaan kenellekään mitään luottamuksellista, mutta kahdenkesken
kyllä voin nostaa asioita esiin. Tämä nyt koskee muutamaa miun ystävää jotka
toivon mukaan ovat pian entisiä ystäviä, ette vain ole miun arvoisia.

Voi kuullostaa todella itsekkäältä, mutta eikö se ole ihan oikeutettua, kun oon
niin monta vuotta vaan ottanu kuraa niskaani ja hymyillyt silti niin kuin se olis
ollu ihan "OK". Oon ollu liian kiltti kaikille, ei sen puoleen en nytkään ala
yht'äkkiä latomaan totuuksia pöytään. Mutta sitä saa mitä tilaa, miulla löytyy
mielipiteitä, enkä nyt pelkää niitä esittää.. En vaan haluu sitä leimaa otsaani,
että oon täysi pissipää, että vaikka nyt uhoankin täällä niin tänne se
todennäköisesti jääkin :DD Helpottaa kuitenkin purkaa se paha olo johonkin
niin miksei tänne, missä kaikki sen näkee. Miun mielestä on hullua piilottaa
negatiiviset tunteen muilta, koska se tekee meistä ihmisiä. Ei herranisä
kukaan voi olla pirtee ja iloinen aina, sekään ei oo ihan tervettä.

Nyt kun kaikki kakka on päästetty pois päästä voi keskittyä kaikkeen muuhun.
Oon tehny neljä tavoitetta tälle vuodelle, ne on aika helppoja ja siks
miulla onkin nyt motivaatiota niihin. eli tavoitteeni on tänä vuonnaa:
1. Laihtua vähän pois tätä ylimääräistä
2. Säästää rahaa
3. Muuttaa omaan talouteen ( liittyy tuohon kakkoseen )
4. Olla avoimempi ja vähän ilosempi

Yksikään noista ei ole mahdoton ja sitä paitsi tuosta viimeisestä hyötyy muutkin,
kuin mie. Se on ehkä vähän helpompi olla tekemisissä ihmisen kanssa joka ei
näytä norsunvitulta 24/7/365. Vai näytänkö mie ikinä? :DD Hassua, kun jotkut
kuvailee miuta hilpeäksi sekopääksi ja toiset sit fiksuksi ja rauhalliseksi.
Identiteettikriisihän tässä tulee tai sit ei, pitäis vaan löytää se keskitie
noista niin eiks se ois aika hyvin? Niin ja ihmiset yksi juttu vielä, jos on
jotain mielessä niin miulle voi aina puhua, jaksan kuunnella kyllä. Neuvomaan
en kuitenkaan ala ketään, jokainen tekee niin kuin itse parhaaksi näkee, eikä
siihen ole kellään mitään valittamista, me olemme kaikki erilaisia.

Hemmo kuittaa, olihan tämä aikamoista avautumista, mutta onhan miun tavoitteena
olla avoimempi eikös? :D